Ruokaturvallisuuden kaksi puolta

Istun Minneapoliksen kotini terassilla USA:ssa lukemassa Deborah Blumin The Poison Squad -kirjaa. Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Amerikkaan, jossa ruokateollisuus kukoistaa, mutta ruokalainsäädäntö on pahasti jäljessä. Jauhoissa on kipsijauhetta, viinissä kivihiilitervaa ja lihassa boraksiliuosta. Maito saattaa tappaa lapsia, ja ruokavärien raskasmetallit voivat aiheuttaa kroonisia sairauksia.

Ruokakemianteollisuus kehittää kiihtyvässä tahdissa uusia korvikkeita, maunparantajia ja säilöntäaineita. Lainsäädäntö ei kuitenkaan vielä säätele niiden käyttöä, eikä tiede vielä osaa todistaa aukottomasti niiden monesti hitaasti kertyviä haittoja. Alan tutkijat ovat kuitenkin jo vuosia rummuttaneet ”lisäaineiden” riskeistä. Heidän äänensä hukkuu teollisuuden valtavan lobbauskoneiston jyminään. Kestää useampi vuosikymmen, ennen kuin politiikan hitaat rattaat alkavat säädellä ruokateollisuutta.

COVID-19 on laajin tuotantoeläinkatastrofi USA:n historiassa.

Koen kiitollisuutta siitä, että elän 2000-luvulla maassa, jossa ruoka on (pääosin) tutkittua ja turvallista. Samaan aikaan kuitenkin velloo oman aikamme ruokaparadoksi. Olen tehnyt töitä kotoa käsin maaliskuun 13. päivästä lähtien COVID-19-rajoitusten vuoksi. Sillä välin ruoka-avun tarve Yhdysvalloissa on kasvanut räjähdysmäisesti: ruokapankit palvelevat nyt 30–50 prosenttia suurempaa joukkoa. Arvioiden mukaan ruuan puute on arkea yli 17 miljoonalle uudelle ihmiselle COVIDin vuoksi.

Samaan aikaan kymmeniätuhansia teuraskokoisia kanoja, broilereita ja sikoja on lopetettu, koska kymmeniä teurastamoja ja jatkojalostuslaitoksia on jouduttu väliaikaisesti sulkemaan koronataudin tartuntapesäkkeiden vuoksi. Yli 60 000 munintakanaa on lopetettu. Pelkästään yhdellä laitoksella on lopetettu hetki sitten 13 000 sikaa päivittäin.

Ruokajärjestelmä oli Yhdysvalloissa1800-luvun lopussa suoraan sanottuna vaarallinen, ja tänä päivänä se on yhä epäluotettava ja epäoikeudenmukainen. Olemme kaukana toimivasta ruokatuotannosta.

COVID-19 on laajin tuotantoeläinkatastrofi USA:n historiassa. Se on johtanut useampien tuotantoeläinten lopetukseen USA:ssa kuin tähänastisen historian laajin tuotantoeläinkatastrofi, vuoden 2015 lintuinfluenssa epidemia, joka johti yli 50 miljoonan linnun eutanasiaan.

Maailmanlaajuisesti COVID-19 on peittänyt alleen myös Aasiassa yhä roihuavan afrikkalaisen sikaruton, joka on monissa alueen maissa tuhonnut puolet sikapopulaatiosta. Myös Ison-Britannian vuoden 2001 suu- ja sorkkatauti epidemia jää COVID:n vaikutusten jalkoihin ”vain” kuudella miljoonalla lopetetulla naudalla.

Kuka osasi olettaa, että tauti, joka ei millään muotoa vaikuta tuotantoeläimiemme terveyteen, johtaa USA:ssa laajempiin lopetuksiin kuin mikään aiempi ongelma? COVID-19:lla on kuitenkin jotain yhteistä lintuinfluenssan, afrikkalaisen sikaruton ja suu- ja sorkkataudin kanssa: mikään niistä ei vaikuta eläintuotteiden turvallisuuteen − ne eivät ole zoonoottisia, ruokavälitteisiä tauteja.

Vaikuttaa siltä, että tänä aikana ruokatuotannon suurimmat haasteet eivät enää liity ruuan turvallisuuteen hygienian ja terveyden näkökulmasta, vaan tuotantoketjujen, kestävyyden ja eläinterveyden kautta.

Englanninkielessä on kaksi sanaa ruokaturvallisuudelle: food safety and food security. Olemme pitkään länsimaisissa voineet keskittyä näistä lähinnä ensimmäiseen. Suomessa on taisteltu onnistuneesti muun muassa salmonellaa, listeriaa, ja trikinellaa vastaan. Suomalainen ruoka on maailman turvallisinta, mutta edessämme ovat uudet haasteet.

COVID, helposti leviävät eläintaudit, ilmastonmuutos ja antibioottiresistenssiys haastavat meidät tarkastelemaan ruokajärjestelmiä niiden kestävyyden, ketteryyden ja mukautuvuuden näkökulmasta. Kuinka voimme muuttuvassa maailmassa taata ravitsevan, kulttuurisesti sopivan ja riittävän ruuan maailman väestölle? Kuinka takaamme, että hyödyntämämme eläimet elävät elämänsä ilman turhaa kipua tai kärsimystä? Kuinka varmistamme, että tuotantoketjut ovat sekä tehokkaita että kestäviä?

Meidän on antauduttava monialaiselle ja monikulttuuriselle yhteistyölle, joka tarkastelee ruokaketjuja kokonaisuudessa sen sijaan, että etsimme sirpaleratkaisuja yhden poteron ongelmiin. Kun suomalainen syö heilongjiangilaista riisiä illallisella, kiinalainen syö pohjanmaalaista siansorkkaa. Lohduttavaa on, että ihmiskunta on aiemminkin kyennyt ratkaisemaan tämänkaltaisia, monimutkaisia haasteita. Ruokamme on jo turvallista.