Maidon muuttunut maine

Vielä 1980-luvulla maitoa joivat kaikki. Leivälle jykerrettiin meijerivoita, jota oli leikattu viipale lautaselle. Televisiomainoksissa kaupunkiin muuttanut neito haaveili paluusta maalle, ja lohdutuksena poikakaveri laittoi kaupunkiin kirjeiden sijaan maitoa.

Syyt suomalaisten läheiselle maitosuhteelle löytyvät historiasta. Katovuosina halla vei viljan, mutta heinä kasvoi pohjoisissakin olosuhteissa. Jotta siitä olisi ollut iloa ihmisille, tarvittiin väliin lehmä. Osansa oli myös halvalla tuontiviljalla ja jopa evakkojen asuttamisella toisen maailmansodan jälkeen pientiloille. Kun perheen piti tulla toimeen pienviljelmällä, hehtaaria kohti paras tuotto tuli maitotilistä. Valtio tuki taatuin tuottajahinnoin kansainvälisesti katsottuna kallista maidontuotantoa, sillä kansa tarvitsi työtä ja ruokaa.

Vähitellen valkenivat maidon ongelmat: vaikka maito oli mahtava ravintopommi, sen kova rasva tukki verisuonia. Maidon maine alkoi rapautua. 1960-lukuun verrattuna suomalaisten maidonjuonti on vähentynyt alle puoleen. Voin syönti on suorastaan romahtanut, mutta tilalle ovat tulleet juustot, joista puolet on tätä nykyä tuontitavaraa.

EU teki pienviljelystä mahdotonta, kun kansalliset tuet asteittain vähenivät. Ruuantuotanto mullistui. Heinäseipäät vaihtuivat valkeisiin dinosauruksenmuniin ja harmaatiiliset pikkunavetat teollisiin maidontuotantorakennuksiin. Laiduntavat lehmät muuttuivat automatkalla mainitsemisen arvoiseksi näkymäksi.

Hyvääkin on seurannut. Ilmastopäästöt ovat suurissa tuotantoyksiköissä maitolitraa kohden laskettuna alhaisemmat. Pihattonavetoissa lehmät pääsevät liikkumaan ja yhä useampi lehmä käy itse robotilla lypsyllä. Ruokinta on huippuunsa viilattua ja perustuu tutkittuun tietoon.

Miten maidon käy tulevaisuudessa? Ilmastonmuutoksen myötä julkisuudessa puhutaan yhä enemmän kasvisruokailun tärkeydestä. Ruokakulttuurit muuttuvat hitaasti, ja vaikka kasvimaidot ovat tulleet rytinällä, ne ovat vain pieni osa kokonaiskulutuksesta. Päästöongelma ei ratkea pelkällä kasvissyönnin lisäämisellä vaikuttamisen ja politiikan kautta, vaan kaiken ruokatuotannon ympäristökuormitusta on vähennettävä.

Maatilat kasvavat edelleen, ja siinä piilee toivon siemen. Isot tuotantoyksiköt mahdollistavat vihreän siirtymän, joka vaatii investointeja ja kouluttautumista. Muutos on jo käynnissä. Viljelijät opiskelevat hiilen tallettamista maaperään, turvepeltojen ongelmavyyhtiä ratkovat tutkijat ja talolliset, ja ruokatalo toisensa jälkeen julistaa tavoitteekseen hiilineutraaliuden.

Hidaste kehitykselle on se tavallinen. Siksi akuutin kustannuskriisin selättämisen lisäksi yhteiskunnan pitää ohjata riittävästi rahaa maatalouden kehittämiseen. Voisimme Suomessa esimerkiksi viljellä enemmän valkuaiskasveja – joko rehuksi tai suoraan ihmisten suuhun.

Kirjoittaja on tietokirjailija, jolle puhkesi laktoosi-intoleranssi hänen kirjoittaessaan tietokirjaa Maito – Superjuomasta kiistakapulaksi.