Venäjän maatalousteollisuus nousussa

Venäjällä elintarviketeollisuus ja maatalous ovat osa laajempaa maatalousteollisuutta, josta 1980-luvulta lähtien on käytetty nimitystä AKP, agropromyšlennyi kompleks. Se kattaa hallinnollisesti ruuan koko tuotantoketjun pellolta pöytään. Maatalous tuottaa raaka-aineita, jotka elintarvikesektori jalostaa yhdistäen useita muita sektoreita. Venäjän tilastoviranomainen Rosstat laskee elintarvikesektoriin ruuan, juomien ja tupakan valmistuksen.

Ruplan romahdus vuonna 1998, sitä seurannut devalvaatio ja kallistunut tuonti saivat kotimaisen elintarviketeollisuuden etsimään korvaavia kotimaisia toimittajia, investoimaan maatiloihin ja ostamaan omia maataloustuotantolaitoksia. Tällaisen kehityksen myötä Venäjälle on syntynyt useita suuria, elintarvikkeita valmistavia AKP-yrityksiä erityisesti siipikarjanlihan, sianlihan ja sokerin tuotannossa.

Vuonna 1991 maa- ja metsätalouden osuus oli noin 14 prosenttia Venäjän kansantalouden arvonlisäyksestä ja vuonna 2000 luku enää 5,8 prosenttia. Venäjän maataloustuotanto laski 1990-luvulla tasaisesti vuoteen 1997 saakka, jolloin viljan tuotanto kasvoi ensimmäistä kertaa 1990-luvulla. Vuoden 1998 sato kuitenkin epäonnistui kuivuuden vuoksi, ja maatalouden tuotanto putosi 13 prosenttia. Kasvinviljelyn tuotanto oli silloin vain 56 prosenttia ja karjatalouden 50 prosenttia vuoden 1990 tuotannosta.

Maatalousohjelmalla on tärkeä rooli

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjän maatalouspolitiikan tavoite oli siirtyä markkinaperustaiseen maatalouteen, mikä vähentäisi tuontia ja lisäisi kotimaista tuotantoa. Kävi kuitenkin päinvastoin: siirtyminen suunnitelmataloudesta markkinatalouteen johti maatalouden tuotannon supistumiseen. Ruuantuotanto väheni, tuonti kasvoi (osuus ruuan kokonaistarjonnasta oli suurimmillaan 25 % vuonna 1997), maatilojen tuottavuus pieneni, ruuan saatavuus huononi, ja maatilojen ja jatkojalostajien velkaantuminen lisääntyi. Jopa kansalaisten ravitsemustilanne huononi, joskaan suoranaista nälänhätää ei tiettävästi ollut.

Tilannetta parantamaan on 2000-luvun puolivälistä lähtien laadittu kansallinen maatalousohjelma, joka on Venäjän maatalouspolitiikan keskeisin tekijä ja perustuu vuonna 2006 voimaan tulleeseen lakiin maatalouden kehittämisestä. Ensimmäinen ohjelma oli voimassa vuodet 2006−2007, toinen 2008−2012 ja kolmas kattaa vuodet 2013−2020. Ohjelma sisältää useita alakohtia, ja siinä määritellään muun muassa tavoitteet kotimaiselle tuotannolle.

Meneillään olevan, vuonna 2012 hyväksytyn ohjelman yksi tavoite oli tuonnin korvaaminen, siis jo ennen Ukrainan kriisiä. Toisena tavoitteena varauduttiin maataloustuotteiden ja valmiiden elintarvikkeiden viennin edistämiseen, koska tuotannon oletettiin jakson loppupuolella ylittävän kotimaan tarpeen. Venäjällä tuonninkorvausta perustellaan etenkin turvallisuusnäkökohdilla, ns. ruokaturvadoktriinilla, mikä vastaa Suomessa käytävää huoltovarmuuskeskustelua.

Maatalouden budjettia on pakotteiden voimaan tulon jälkeen kasvatettu, vaikka koko Venäjän federaation budjettia on samanaikaisesti leikattu. Maatalousministeriön ja sen alaisten laitosten osuus valtion budjetista oli vuoden 2015 muutoksen jälkeen 1,95 prosenttia, mikä on suurin osuus viiteen vuoteen. Myöhemmin sitä on kuitenkin hieman leikattu taantuman vuoksi.

Pakotteet vauhdittavat oman elintarviketeollisuuden kehittämistä

Euroopan neuvosto asetti elokuun alussa 2014 voimaan pääomamarkkinoita, puolustustarvikkeiden vientiä ja öljyn tuotantoa koskevia pakotteita vastalauseena Venäjän toimille Ukrainassa aiemmin talvella. Venäjä asetti 7.8.2014 vastapakotteet, jotka veivät vuodeksi tuontikieltoon maataloustuotteita ja elintarvikkeita Euroopan unionista, Yhdysvalloista, Kanadasta, Australiasta ja Norjasta.

Kielto koski muun muassa lihaa (naudan-, sian- ja siipikarjanlihaa) ja lihatuotteita, maitoa ja maitotuotteita, juureksia, hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä sekä kaloja ja äyriäisiä. Myöhemmin elokuussa listaan tehtiin muutoksia poistamalla siitä muun muassa siemenperunat ja laktoosittomat maitotuotteet, mikä mahdollisti muun muassa Valion viennin osittaisen jatkumisen. Myöhemmin Valio on lisännyt Venäjällä omaa tuotantoa ja yhteistyötä paikallisten meijerien kanssa. Seuraavana vuonna tuontikieltolistalle lisättiin Ukraina, Albania, Montenegro, Islanti ja Liechtenstein. Muutos oli suuri aiempaan avoimeen kauppapolitiikkaan verrattuna.

Aluksi tuontikiellot olivat voimassa kalenterivuoden kerrallaan. Heinäkuussa 2018 tehdyn päätöksen mukaan pakotteet ovat voimassa vuoden 2019 loppuun. On todennäköistä, että pakotteet jatkuvat, sillä Ukrainan tilanne ei ole oleellisesti muuttunut.

Tuonninkorvausta koordinoi Venäjällä hallituksen tuonninkorvauskomissio, jonka tehtäviin kuuluu korvausta toimeenpanevien elinten toiminnan koordinointi federaation, paikallisten alueiden ja organisaatioiden välillä. Komission muodostaa 16 jäsentä, ja sen puheenjohtajana toimii pääministeri Dmitri Medvedev. Vaikka tuonninkorvaus ei alun perin ollut maatalousohjelmassa kovin keskeinen asia, se sai pakotteista uutta vauhtia. Maataloutta ei voi tuoda Venäjälläkään!

Venäjälläkin tuetaan maa- ja elintarviketaloutta

Maatalouden tuki on taloudellista tukea, kuten valtionavustuksia ja luotonantoa. Valtion tukien määrä on kasvanut. Vuonna 2016 tukia maksettiin muun muassa nautakarjan, maatalouskoneiden, siementen ja lannoitteiden hankkimiseen. Lisäksi maidontuottajille maksettiin suoria tukia.

Valtio maksaa korkotukia sekä lyhyt- että pitkäaikaisiin luottoihin ja aloitti vuonna 2016 maidontuotannon tukemisen korvaamalla suoraan tuotannon nykyaikaistamiseen tarkoitettuja pääomainvestointeja. Valtio teki esimerkiksi vuonna 2001 viljan hinnan tukemiseksi markkinaintervention ensimmäistä kertaa Venäjän historiassa. Kasvinviljelyn tukemiseen tähtäävä politiikka paransi nimenomaan suurten maatilojen asemaa. koska kasvinviljelyä harjoittavista maatiloista suurin osa (viljantuottajatiloista 90 prosenttia) on suuria tiloja. Tukia on jouduttu sopeuttamaan Venäjän liityttyä maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi.

Omavaraisuustavoitetta saavutettu, osin ylitettykin

Perunantuotanto on omavaraista, tarjonta monipuolista ja laatu on yllättävän hyvä osin suomalaisen siemenperunatuonnin mahdollistamana. Peruskidesokerissa Venäjä on omavarainen. Joitakin erikoissiirappeja tuodaan edelleen, mutta niillekin on alkanut tulla kotimaisia vaihtoehtoja. Mallasta Venäjälle tuodaan edelleen muun muassa Suomesta, mutta sen tuotanto lisääntyy, kun mallastamoja ja tekniikkaa uusitaan valtion rahoitusohjelman turvin.

Metsämarjojen käytön pitkä perinne on synnyttänyt Karjalan tasavaltaan, Länsi-Uralille ja Altain alueelle useita marjanjalostusyrityksiä, joista Karjalan Marja (Karelskii jagadi) on Euroopan suurin lakan myyjä. Venäjän siipikarjateollisuus mittavine investointeineen on jo ylituotantotilanteessa, ja osa jättituotantoyksiköistä esimerkiksi Belgorodin alueella Etelä-Venäjällä toimii vajaalla kapasiteetilla. Kananmunissa maa on omavarainen. Sian- ja naudanlihan tuotanto on yhä kehitysvaiheessa. Lihankulutus ja -tuotanto eivät ole vielä tasapainossa, mikä on nostanut lihan hintaa.

Raaka-aineteollisuudesta esimerkkejä ovat siirapit, marjajalosteet, luontaiset väriaineet ja kasviuutteet.

Venäjä on loputon mahdollisuus

Venäjän federaation alueella on kymmenesosa maailman peltomaista, ja 80 prosenttia viljelykelpoisesta maasta on Uralin länsi- ja eteläpuolella. Osa entisten sovhoosien ja kolhoosien pelloista ei ole käytössä. Viljelemätöntä peltoa näkee varsinkin Venäjän Karjalassa. Satotasot ovat verrattain alhaisia, noin 3 000 kg/ha. Elintarviketuotannolla on kaikki mahdollisuudet.

Rahoitusmahdollisuudet ovat valtion tukiohjelman myötä parantuneet, ja myös yksityiset pankit ovat lähteneet mukaan maa- ja elintarviketalouden rahoitukseen. Maanomistuksen epäselvyydet, byrokratia ja korruptio jarruttavat ulkomaisten investoijien kiinnostusta toimia Venäjällä.

Työvoiman saanti maaseudulla ei ole enää itsestään selvyys. Nuorison muutto kaupunkeihin autioittaa varsinkin pienehköjä kyliä, joiden elinvoima tai oikeastaan koko olemassaolo perustui entiseen maatalousteollisuuteen.

Vastapakotteiden alaisten elintarvikkeiden tuontikielto Venäjälle jatkuu vielä kauan, sillä Ukrainan tilanteeseen ei ole näkyvissä ratkaisua, jonka perusteella pakotteet voisi lopettaa.

Toiminta Venäjällä tai missä tahansa vientimarkkinoilla vaatii ammattitaidon lisäksi kielitaitoa, oikeaa asennetta ja rohkeutta sen lisäksi, että on nähtävä pitkälle ja pidettävä visio kirkkaasti mielessä. Venäjä on tällä hetkellä taantunut, mutta kasvava markkina, jonka kasvu voimistuu jonakin päivänä. Venäjää voi olla vaikea ymmärtää, mutta menestyäkseen siellä siihen pitää uskoa.

Heikki Manner on Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja ja Matti Väänänen Bonne Juomat Oy:n toimitusjohtaja.

Lisätietoja:

Dobrowolski, H. 2018. Voiton Venäjä? Venäjän ruokaturvapolitiikka ja tuonninkorvaus vastapakotteiden aikana vuosina 2014–2016. Pro gradu, Tampereen yliopisto. 87 s.

Finpro ry & Maa- ja metsätalousministeriö 2011. Suomen ja Venäjän yhteistyömahdollisuuksien selvittäminen vilja- ja öljykasvialalla.

Suomen Pankki 2018. Venäjä-tilastot. https://www.bofit.fi/fi/seuranta/tilastot/venaja-tilastot/.

Wegren, S.K. & Elvestad, C. 2018. Russia’s food self-sufficiency and food security; an assessment. Post-Communist Economies, 30(5), 565–587.

Krimin niemimaan värikäs historia

Ennen ajanlaskun alkua Krimin niemimaalla oli kreikkalaisia siirtokuntia, ja 640-luvulla eaa aluetta hallitsi Itä-Rooman valtakunta. Kansainvaellusajan päätteeksi Krimillä asui gootteja, joiden puhuma kieli katosi alueelta vasta 1700-luvulla.

Tataarit valloittivat alueen 1200-luvulla antaen sille nykyisen nimen Krim, linnoitus. Tataarit menettivät Krimin turkkilaisille 1400-luvulla ja joutuivat luovuttamaan alueen kokonaan vuoden 1774 rauhassa turkkilaisille, jotka tunnustivat Krimin itsenäisyyden ja ortodoksisen uskonnon. Se johti kristittyjen ja islaminuskoisten kahakoihin.

Venäjä anasti alueen vuonna 1783 ja liitti sen valtakuntaansa. 1800-luvun puolivälissä käydyn itämaisen sodan, Krimin sodan, jälkeen alue kuului Venäjään. Venäjän vallankumouksen jälkeen Krimin alue julistautui itsenäiseksi vuonna 1918, mutta Ukrainan itsenäisyyssodan ja Venäjän sisällissodan jälkeen Krim liitettiin Neuvostoliittoon vuonna 1920.

Toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan armeija valloitti Krimin vuonna 1941, mutta Neuvostoliitto valloitti alueen takaisin. Valtaväestö oli edelleen tataareja, joita Josif Stalin piti epäluotettavina ja siirrätti heidät pakolla Keski-Aasiaan. Neuvostoliiton aikana Krim kuului Venäjän federaatioon vuoteen 1954 asti, jolloin se liitettiin Nikita Hruštšovin aloitteesta Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.

Neuvostoliiton hajotessa Krim ehti jo julistautua itsenäiseksi, mutta perui itsenäisyysjulistuksen ja pysyi Ukrainan osana sen itsenäistyessä. Venäjälle jäi alueelle laivastotukikohta.