Belgradilaiset elävät toreilla ja terasseilla 

Ovisummerimme pärähtää. Portin takana seisoo mies, joka ojentaa ison kassillisen elintarvikkeita: pari kiloa omenoita, kilo pähkinöitä, retiisejä, tomaattimehua ja possunlihaa. 

Marko Mirković on yksi niistä serbialaisista pientilallisista, jotka tuovat ruokaa kotiovelle asti. Erityisesti pandemian aikana kotiinkuljetukset ovat lisääntyneet. Nopeimmillaan ruoka kulkee kotiin vartissa parin euron maksua vastaan, mutta tänään lähetys on useamman päivän myöhässä.

Mirković on luvannut toimittaa tilauksemme viikonlopuksi, ja nyt on jo maanantai. Myöhästyminen ei johdu hänestä. Tilallinen on lähettänyt minulle viestin jo perjantaina iltapäivällä: ”Kratko vreme. Policijski cas”, tarkoittaen, että aikaa ajaa Belgradin keskustaan on liian vähän ennen ulkonaliikkumiskiellon alkamista ja poliisivalvonta alkaa pian. 

Pandemia-ajan ulkonaliikkumisrajoitukset aiheuttavat toisinaan hankaluuksia nopeasti muuttuvine sääntöineen. Keväällä 2020 liikkua sai vain lähimpään ruokakauppaan ja apteekkiin, kunnes rajoituksia laajennettiin niin, ettei viikonloppuisin saanut poistua kotoa ollenkaan. Paitsi pientilalliset porkkanakimppuineen, belgradilaisia katuja suhaavat myös polkupyörälähetit. 

Sulkujenkin aikana ravintoloilla oli oikeus myydä annoksia ulos, ja ulkona syömistä rakastavat serbialaiset hyödynsivät tätä mahdollisuutta ahkerasti. Oli tärkeää tukea paikallisia yrityksiä niin, että maailman taas avautuessa omat lempikuppilat olisivat edelleen pystyssä. 

Tyypillisintä on silti ostaa elintarvikkeet torilta. Liha, kala, kananmunat, tuorejuusto, kasvikset ja hedelmät poimitaan mukaan toreilta, maaseudulla ja pikkupaikkakunnilla usein myös suoraan naapureilta. 

Bajloni pijaca on yksi Belgradin suurimmista ja tunnetuimmista ruokatoreista ja sijaitsee vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Myyjät ilahtuvat tutun asiakkaan nähdessään, ja salaattikerä tai vadelmatuokkonen ostetaan aina vakimyyjältä. 

Kun pyydän kilon luumuja, myyjä punnitsee hedelmät huolellisesti ja asettaa sen jälkeen vielä yhden luumun kukkuran päälle. Ylimääräinen hedelmä on kuulunut asiaan jo vuosikymmeniä. Pieniä supermarkettejakin löytyy lähes joka korttelista, isompia kaupungin laitamilta, mutta niistä haetaan muuta kuin tuoretavaraa: pastaa, säilykkeitä, pakasteita. 

Mitään näpertelyä Serbian elintarviketuotanto ei kuitenkaan ole. Maan osuus maailman pakastemarjojen vientimarkkinoista on huimat 31,7 prosenttia, ja 120 000 tonnin vuosituotannollaan Serbia on maailman suurin vadelmien viejä. Tuotantokiloina vadelmaakin enemmän kasvatetaan viinirypäleitä, omenoita ja luumuja. 

Maailman jäätelö- ja jugurttiteollisuus tarvitsee marjansa ja hedelmänsä. Monikansalliset elintarvikealan suuryritykset investoivatkin voimakkaasti Serbiaan. Meijeritalouden lisäksi maahan tähyilee myös muun muassa panimoteollisuus. Muutama kansainvälinen jätti paneekin jo oluitaan Serbiassa. Suurin kauppakumppani on Euroopan unioni, jonka jäsenyyttä Serbiakin tavoittelee. 

Maa on sekä merkittävä maataloustuotteiden tuottaja että elintarviketeollisuuden kehittäjä. Serbia on kieltänyt muuntogeenisten elintarvikkeiden valmistuksen ja myynnin ja panostaa voimakkaasti kestävään tuotantoon. Novi Sadin alueen IT-yritykset tekevät uraauurtavaa tutkimusta biosensoreiden hyödyntämisessä maataloustuotannossa.

Perinteitä ja modernia teknologiaa yhdistävät myös Serbian viininviljelijät. Maassa on viljelty viiniä jo roomalaisajalla. Laadukkaita viinejä tuotetaan edelleen, ja vanhimpia alkuperäislajikkeita on kasvatettu täällä tauotta jo vuosituhansia. Myöhempien Jugoslavian aikojen bulkkituotanto pilasi alueen viinien maineen. Viime aikoina tilanne on korjaantunut ja serbialaiset viinit tunnustettu maailman laatuviinien joukkoon.

Tällä vuosituhannella on panostettu jälleen laadukkaaseen pientuotantoon ja perehdytty alueen alkuperäislajikkeiden viljelyyn. Novi Sadin yliopiston maataloustieteellisen laitoksen 1980-1990 -luvuilla tekemät rypäleristeytykset alkavat kantaa hedelmää. Uuden rypälelajikkeen tuloksia päästään maistelemaan vasta vuosikymmenien päästä istutuksesta. Nyt Serbian viiniviljelyksillä eletäänkin mielenkiintoisia aikoja, kun uusista lajikkeista käytetyt viinit alkavat olla valmiita kuluttajien nautittavaksi. 

Pienpanimoitakin on noussut kuin sieniä sateella. Niiden oluet ovat suosittuja, mutta perinteisin alkoholijuoma on hedelmäviina rakija. Sitä nautitaan palanpainikkeena paikallisruokien kanssa. 

Karadjorjevan leike, pljeskavica tai kokonaisena grillattu porsas ovat perinneruokia, joihin matkailijakin törmää serbialaisessa ravintolassa aterioidessaan. Annoksen pöytään saapuessa tulee täystyrmäys: mihin mahaan tämä pitäisi mahduttaa, ja tässä on vasta yksi ruokalaji! Serbiseuralaiset pistelevät annoksen kepeän näköisesti hoikkaan varteensa ja pahoittelevat meille maassa asuville ulkomaalaisille, ettei meillä ole serbialaista ruuansulatusjärjestelmää, vaan lihomme heidän ruuistaan. Vaikkemme edes kykene syömään annoksia loppuun, ikinä. 

Notkuvat lihapöydät kermaisine lisukkeineen eivät kuitenkaan ole koko totuus. Ravintoloihin mennään juhlimaan, ja liha on juhlaruokaa, mutta kodeissa maittaa kasvispitoisempi ruoka, kuten kaalikääryle sarmat. Serbian ortodoksien juhlapyhiä edeltävät pitkät lihattomat paastot. Nyt torit, vanhat kafanat ja modernit ravintolat ovat taas auki. Vihdoin on taas aika tavata ystäviä kasvotusten, jopa päivittäin, kuten ennen pandemiaa.

Kun kysyy serbialaiselta, mikä pandemia-ajassa on ollut raskainta, lähes aina vastaus kuuluu: ”Se, ettei voi tavata ystäviä ja istua kahviloissa.

” Edes sota-aikana tätä ei riistetty meiltä. Vaikka oli vaikeaa, silloin sai kuitenkin juhlia!” tokaisee ystävämmekin korttelikahvilassamme ja nostaa maljan elämälle. 

Tanja Mikkola on Belgradissa asuva ja 90 maassa työskennellyt viestintäalan yrittäjä, kirjoittava valokuvaaja sekä WSET 2-sertifioitu viini-intoilija.