Ruokanäkökulma viime vuosisadan diktatuureihin

Ville-Juhani Sutinen, monipuolinen kirjailija, on kirjoittanut mielenkiintoisen kuvauksen ruuan merkityksestä 1900-luvun diktatuureissa. Paitsi historiaa, kirjassa kuvataan myös ihmisten arkea: sitä, mitä syötiin, kun ruokaa oli, ja myös silloin kun sitä ei yksinkertaisesti ollut. Paikoin kuvaukset kertovat nälän kauheimmasta todellisuudesta.

Kirjassa käsitellään kolmen diktatuurin: Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistien sekä natsi-Saksan ruokapolitiikkaa ja sen seurauksia. Kommunistiset diktatuurit kollektivoivat ensi töikseen tuotantovälineet, eli valtio otti haltuunsa muun muassa maatilat tunnetuin seurauksin: Stalinin ruokatotalitarismi etenkin Ukrainassa johti kahdeksan miljoonan ihmisen kuolemaan eivätkä Hruštševin maatalousuudistukset kuten maissin kasvattaminen Karjalassa, onnistuneet nekään.

Kiinassa Maon valtaannousun jälkeen 1950-luvulla tavoitteena oli teollistuminen ja ruoantuotannon modernisointi. Toisin kävi. Uudistustoimien seurauksena oli suuri nälänhätä, jossa 1950- ja 60-lukujen vaihteessa kuoli nälkään arviolta 45 miljoonaa ihmistä. Kulttuurivallankumous, jossa ruuan tuotantoa osaavia korvattiin poliittisesti korrekteilla henkilöillä, koski sekin ruuan tuotantoa. Uhreja oli vähemmän, sillä nälänhädältä vältyttiin.

Saksassa ruoka oli osa kansallissosialistista strategiaa ja propagandan kohde. Vehnän viljelyala ei riittänyt vastaamaan kasvavaa kulutusta, ja ratkaisuna oli maatalousmaan hankinta sotimalla ja toisaalta muuttamalla kansalaisten ruokailutottumuksia. Kirjailija kuvaa tuolloista saksalaista ruokaihannetta, joka mielenkiintoisesti vastaa melko lailla nykysuosituksia: vähemmän punaista lihaa, enemmän vihanneksia ja täysjyväviljaa.

Kirjan mukaan Saksan hyökkäyssodan ja elintilan hakemisen juurisyy oli viime kädessä ruokaturva ja autarkia, täydellinen omavaraisuus. Kansallissosialistien mielestä maatalous idässä oli tehotonta, ja saksalaisten tehtävä oli opettaa sitä. Suunnitelma ei onnistunut, ja seuraukset tiedämme.

Kirjailija pohdiskelee myös propagandan pitkäaikaisvaikutuksia saksalaisten ruokatottumuksiin. Onko nykyinen luomutuotteiden suosio Saksassa seurausta sodanaikaisesta mielipiteiden muokkauksesta? Propagandaa oli toki muissakin diktatuureissa. Neuvostoliitossa julkaistiin Stalinin aikana idealistinen keittokirja resepteineen ja ylellisine ruokakuvineen, josta taidetaan edelleen ottaa uusintapainoksia.

Sutisen kirja on mielenkiintoinen, juohevasti kirjoitettu ja sitä elävöittävät reseptisivut ja sisäkansien kuvat propagandajulisteista. Lähteet ja viitteet on lueteltu perusteellisesti ja mahdollistavat itsenäisen perehtymisen aiheeseen. Sisällysluettelo – ruokalista – ei oikein kuvaa kirjan sisältöä, mutta ei haittaa lukemista.

Ainoa, mikä korvaani hiukan särähti, oli ruuan kutsuminen appeeksi. Ape on hevosen ruokaa, olkisilppua. Valitettavasti sitäkin ovat ihmiset nälkäänsä joutuneet syömään.

Sutinen, Ville-Juhani (2024). Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa. Docendo.