Omavarainen Suomi? 

Elintarviketeollisuusliiton kevättalvella teettämän tutkimuksen mukaan jopa 85 prosenttia suomalaisista toivoisi lisää elintarvikehuollon omavaraisuutta. Ajatus on hyvin ymmärrettävä: erilaiset kriisit ovat tehneet maailman keskinäisriippuvuuksien verkoston selvästi näkyväksi. 

Suomella on paljon omaa alkutuotantoa ja erilaisia raaka-aineita, ja kaupassa myytävien elintarvikkeiden kotimaisuusaste on laskutavasta riippuen 72 tai 80 prosenttia. Jo nyt Suomi on selvästi omavaraisempi kuin Ruotsi tai Tanska. 

Voisiko jokin iso geopoliittinen kriisi kuitenkin vaikkapa katkaista yhteytemme maailmalle, ja mikä asia ensimmäiseksi muodostuisi ruokahuollon suureksi ongelmaksi? 

Elintarviketeollisuusliitossa valmiuspäällikkönä huhtikuun alkuun työskennellyt Jyri Valmu kertoo, että logistiikkaketjujen epävarmuudet ovat yksi tärkeä tekijä, joka huoltovarmuustyössä tunnistetaan ja huomioidaan. Suomen ilmasto ja sijainti käytännössä merikuljetusten varassa on alueellinen haaste, jolle emme voi paljonkaan. 

– Logistiset ketjut on optimoitu ja virtaviivaistettu, ja niiden hallinnointi on kilpailuvaltti. On ilmeistä, että ne ovat myös haavoittuvia. Valtioiden erilaiset intressit saattavat aiheuttaa maailmanluokan ongelmia, Valmu sanoo. 

Ruokaturvan ja kansallisen huoltovarmuuden työelämäprofessori Kaisa Karttunen Helsingin yliopistosta mainitsee, että eräs esimerkki kansainvälisen logistiikan haasteista on parhaillaan nähtävillä Punaisellamerellä, jossa Jemenin huthit ovat tehneet hyökkäyksiä rahtilaivoja kohtaan.  

Kun parhaaksi arvioitu, vilkas merireitti on uhattuna, laivat joutuvat kiertämään Afrikan ympäri, mikä tarkoittaa kahta-kolmea viikkoa pitempiä toimitusaikoja. Tämä nostaa polttoaine- ja kylmäkuljetuskustannuksia. 

Kärsijänä on toistaiseksi ollut esimerkiksi eurooppalaisten meijerituotteiden vienti Kaakkois-Aasiaan. Reitin pidentyminen vaikuttaa myös vehnän saatavuuteen ja hintaan maailmankaupassa. 

Merikuljetuskapasiteetti on muutenkin kansainvälisen logistiikan pullonkaula. Esimerkiksi kuljetuskonteista on ajoittain pulaa. Vastikään on uutisoitu myös Panaman kanavan kuivuudesta, joka hidastaa laivarahdin kulkua Amerikassa. Tällä ei todennäköisesti ole suoria vaikutuksia EU:n käymään kauppaan, mutta se voi vaikuttaa merirahtien hintoihin maailmanlaajuisestikin. 

Tuotantopanokset osana huoltovarmuutta 

Suomen huoltovarmuusjärjestelmä on kansainvälisestikin poikkeuksellinen, ja se on erilaisten kriisien myötä herättänyt kiinnostusta myös muissa valtioissa. Huoltovarmuuden taustatyöhön kuuluu yhtenä osatekijänä omavaraisuuden selvittäminen: kuinka pitkään ja kuinka hyvin pystyisimme selviytymään, jos tuontiyhteydet katkeaisivat?  

Riskinä ovatkin alkutuotannon tuotantopanokset, joita maahamme on tuotu paljon Venäjän ja Valko-Venäjän suunnalta. Suomi on mukana kansainvälisissä sopimuksissa, jotka osaltaan turvaavat globaalien tuotantopanosten saatavuutta. Myös aktiivinen jäsenyys EU:ssa auttaa tässä. 

Huoltovarmuuden skenaariotyössä julkaistiin vuonna 2018 viisi erilaista skenaariomallia ajanjaksolle 2018-2030: globaali keskinäisriippuvuus, aseellinen valtapolitiikka, blokkiutuminen ja hybridivaikuttaminen, teknologinen maailmanjärjestys ja idän dominanssi.  

Näistä aseellisen valtapolitiikan skenaario on Venäjän hyökkäyssodan ja Ukrainan tilanteen myötä toteutunut kylmäävän tarkasti: Suomi on liittynyt Natoon, sota on tullut lähemmäs meitä kuin vuosikymmeniin, Lähi-Idässä soditaan ja kuljetusreittejä – esimerkiksi Mustaamerta viljakuljetusten väylänä – käytetään vallan välineenä. 

Jyri Valmu kertoo, että työ- ja elinkeinoministeriö valmistelee parhaillaan huoltovarmuuden tavoitepäätöstä laajassa yhteistyössä muun muassa huoltovarmuusorganisaation kanssa. Siinä keskeistä on alkutuotannon monipuolisuuden ja riittävän laajuuden turvaaminen, kriittisten tuotantopanosten saatavuuden varmistaminen muun muassa turvaamalla logistiikkaa sekä alkutuotannon digitaalisen ympäristön turvaaminen. 

Tuontiraaka-aineiden ja -tuotantopanoksien suhteellista osuutta vähennetään tavoitepäätöksen mukaan muun muassa valkuaiskasvien tuotantoa ja paikallista energiatuotantoa lisäämällä sekä ravinteiden kierrätystä tukemalla. Lisäksi on turvattava lannoitteiden ja lannoiteraaka-aineiden saatavuus. 

Tavoitepäätös saataneen valmiiksi melko nopeasti; tämän hetken tavoiteaikataulu on toukokuun loppuun. 

Omavaraisuudella on monta puolta 

Työelämäprofessori Kaisa Karttunen ymmärtää, että omavaraisuus-sanalla on hyvä kaiku. Käytännössä sen voi ymmärtää kovin monella tavalla: ymmärtääkö kuluttaja, että kotimaisen ruuan tuottamisessa tarvitaan myös tuontia kuten energiaa, lannoitteita ja rehujen raaka-aineita? 

– Myös työvoiman tuonti on Suomen alkutuotannossa yhä tärkeämpää, Karttunen huomauttaa. 

Karttusen mukaan täyden omavaraisuuden tavoittelu istuu huonosti kansainvälisten sopimusten kenttään, jossa Suomi on tiiviisti mukana ja jonka tavoitteena on maatalouskaupan vapauttaminen. Jos niistä irtauduttaisiin ja päädyttäisiin asettamaan tuontitulleja tai rajoituksia, tulisi vastaan myös kuluttajan tahto ostaa kalliimmalla hinnalla kotimaisia tuotteita. 

Kaikkien tuotantopanosten korvaaminen kotimaisilla olisi pitkä tie, ja sen aikataulu olisi epäselvä. Sadot saattaisivat ainakin tilapäisesti vähentyä, mikä voisi nostaa tuotteiden hintoja kautta koko ruokaketjun. 

Investointeja bioenergiaan tarvittaisiin paljon. Todennäköisesti energiajärjestelmän pitäisi olla hajautettu, jotta esimerkiksi ruokohelpeä tai pelloilla syntyvää olkea olisi järkevä hyödyntää energianlähteenä. 

Omavarainen Suomi nojaisi todennäköisesti tuotantosuunnista entistä enemmän maitoon ja nautakarjaan. Naudat syövät enimmäkseen kotimaista nurmea, kun taas siat ja kanat tarvitsevat tuontirehua. Nurmikin tarvitsee typpilannoitusta, mutta osa nurmikasveista tuottaa itse typpensä. 

Eräs omavaraisuuden haaste liittyisi ravitsemukseen: kasvisten viljelyä tulisi lisätä, sillä nykyinen vihannestuotantomme ei riitä kattamaan suositeltua puolta kiloa kasviksia päivässä jokaiselle kansalaiselle. 

Moni nautintoaine jäisi pois suomalaisten ruokavaliosta. Tämä olisi kuitenkin suurempi ongelma kahvin ja kaakaon viennistä riippuvaisille tuottajavaltioille kuin niitä kuluttaville pohjoisen asukkaille. 

Ilmasto voi yllättää 

Omavaraisuuteen pyrkimistä vaikeuttaa se, että Suomessa satovaihtelut ovat suuria: jonain vuonna saadaan 120 prosenttia tarpeesta ja toisena taas vain 80. Tämä johtaisi raaka-aineiden hintojen heilahteluun, ja huonoina vuosina jouduttaisiin kauppasuhteita elvyttämään mahdollisesti alusta alkaen, jotta kysyntä tulisi katetuksi. 

– Mahdollisimman monipuoliset kauppasuhteet ja monien toimijoiden kanssa seurustelu luovat yhdessä oman tuotannon kanssa parhaan pohjan huoltovarmuudelle. Etenkin lannoitteissa riippuvuus Venäjästä on osoittautunut huonoksi strategiaksi, Kaisa Karttunen sanoo. 

Ilmastonmuutos tulee todennäköisesti muuttamaan Suomen viljelyolosuhteita toisaalta pidentäen kasvukautta, toisaalta aiheuttaen sään ääri-ilmiöitä, jotka pahentavat vuosittaista satovaihtelua. Sadanta pysynee tämän hetken arvioiden mukaan ennallaan, mutta sateiden ajankohta voi muuttua. Nykytietojen mukaan ilmastonmuutos etenee ehkä nopeammin kuin aiemmin on ennustettu. 

– Monimuotoistuminen auttaa varautumaan sään muuttumiseen. Erilaiset kasvit ja erilaiset viljelytavat kannattaa ottaa käyttöön. 

Toinen kysymys taas on, onko uudenlaisille tuotteille markkinoita. Kuluttajien toiveet eivät välttämättä kulje samassa tahdissa tuotannon muutosten kanssa.