EINEKSEN AINEKSET

Eines, suomalaisen arkielämän aines, jakaa kansaa ja keskustelua kuin politiikka konsanaan. Tästä ruokakulttuurimme erikoisuudesta joko tykätään tai sitten ei ollenkaan. Lempinimiäkin on roiskeläpästä alkaen. Entisaikaan eines kuvasi maaseudulla pellolla työskentelevien välipalaa, pientä purtavaa. Nykyisin se on myös suurempaa purtavaa täydellisine aterioineen.

Nykyeinesten tarina alkoi haudutetuilla, perinteisillä uuniruuilla ja laatikoilla. Maksaa on teollisesti möyhennetty laatikkoon yli 60 vuotta, sittemmin sinne ovat päätyneet perunat ja juurekset bataattia myöten, kaalit, makaronit ja silakatkin. Merkillinen nimi viitannee laatikkoa muistuttavaan kypsytysastiaan. Ruotsin väännöskäännöksissä ”betala lådan” näyttää yhä sitkeästi kulkevan mukana. Mämmin nimeen laatikko-sana ei jostain syystä ole pesiytynyt, vaikka sen kypsennysastia vasta laatikkoa muistuttaakin. Ruislaatikko sopisi nimeksi hyvin.

Taikinakuoressa kypsennettyä puuroa on tehty todennäköisesti niin kauan kuin uuneja on ollut olemassa. Idästä peräisin olevana siitä on käytetty ”karjalanpiirakka”-nimeä. Maa- ja kotitalousnaisten Pohjois-Karjalan piirikeskus haki karjalanpiirakalle nimisuojan 2000-luvun alkupuolella, kun osa teollisista valmistajista oli tehnyt tästä perinne-eväästä kurjalanpiirakan. Kurjaloittamisessa maidon tilalle laitettiin ensin maitojauhe, sitten natriumkaseinaatti ja heraproteiini.

Uudempaa kansanperinnettä on laktoosittoman maitojuoman hyväksyminen valmistusaineeksi, nimisuojan haun aikoihin piirakat eivät vielä tainneet aiheuttaa vatsaongelmia. Riisille ei sentään löydetty korviketta, mutta kokonaisten riisinjyvien lisänä käytettiin laarien pohjalta raavittua pölyä.

Ei tullut lihiksen, vihiksen, juustiksen ja lohiksen rinnalle toukkista.

Ruisleivän tapaan myös vehnän kuulumisesta piirakoiden kuoritaikinaan on taitettu peistä. Nimisuojatussa taikinassa se on mainittu. Suojattomaksi jääneet, itäistä alkuperää olevat piirakat ovat sittemmin saaneet riisipiirakka-nimen. Nimi johtaa kuluttajaa vähemmän harhaan kuin maantieteellisen alueen sisältävä nimi, koska sen Karjala-pitoisuus on niin olematon, ettei sitä tarvitse pakkaustekstissä mainita. Maantieteellistä käsitettä onkin käytetty lähinnä mausteenomaisesti. Maineen palautuksessakaan ei jostain syystä käytetty ”Karjala takaisin” -teemaa.

Moni perinneruoka on vaipunut melkein unhon pohjattomaan suohon tai jäänyt suosiolla vähälle suosiolle, kun niitä ei ole alettu valmistaa teollisesti. Klimppisoppa, kropsu, rössypottu, tirripaisti, hillavelli ja mykyrokka/tappaiskeitto tulevat äkkiseltään mieleen. Niitä ei näy eineshyllyssä. Toisaalta nykyinen kaurabuumi vasta perinteestä ammentaakin karjalaisen kauravelli -kiesan pohjalta.

Joidenkin mielestä kauratuotteiden paljous alkaa olla jo riesa. Kauran nimeen vannovia lohduttaa kuitenkin tosiasia, että Suomen ulkopuolella on vielä monta kauraa tuntematonta ihmistä, jotka syövät kaiken maailman kuraa.

1960-luvun vision mukaan ruuan piti muuttua pillereiksi. Ei tullut minieineksiä, tuli herkuttelu, valkuaisbuumi ja ötökät. Nyt ennustetaan lihakatoa, mutta tokkopa liha tyystin katoaa.

Hyönteisistä ei laajemmin ollut einesten aineksiksi, ei tullut lihiksen, vihiksen, juustiksen ja lohiksen rinnalle toukkista. Turuilla ja toreilla tosin kuuli kiivaimman buumin aikaan, että ei mitään uutta auringon alla: myllyt ovat jo aikoja sitten olleet jauhomatobisnekseksessä aikaansa edellä.

Vaikka Suomi on biotekniikan kärkimaita, mikrobiproteiineja on vielä vähän einesten aineksina. Suomalaiset ovat kuluttaneet näihin lähinnä bioteknisesti tuotettuja OH-ryhmällisiä hiilihydraatteja. Näidenkin perinnejuomiksien suosio laskee, varsinkin nuorison keskuudessa.