Kun anjovis Suomeen ui

Juuri nyt ilmastonmuutos ja Ukrainan sota pakottavat etsimään uusia ratkaisuja, jotta ruokaa riittää kaikille myös hädän hetkellä.

Trendi ei ole uusi, vaan elintarviketeollisuudesta kiinnostunut historiantutkija joutuu usein tutkimaan sota- ja kriisiaikoja. Armeijat ovat tarvinneet hyvin säilyvää ja helposti kuljetettavaa syötävää. Ruuan pakkaamista säilyketölkkeihin kehiteltiinkin 1800-luvun alussa Napoleonin sotien aikana.

Suomessa tölkkiteollisuus oli vielä 1880-luvulla vähäistä, vaikka tiedettiin, että maailmalla monia ruokia saatiin säilymään jo pitkiäkin aikoja. Tuontiherkkuja ihailtiin, mutta kotimaisten raaka-aineiden hyödyntäminen käynnistyi hitaasti.

Suomessa toimi 1700-luvulta alkaen sokeritehtaita, kun taas kotimaisia marjoja ryhdyttiin käyttämään teollisuudessa vasta 1900-luvulla. Myös 1900-luvun alun margariinitehtaat toimivat tuontiraaka-aineen, käytännössä kookosrasvan, varassa.

Meijerit ja kauramyllyt alkoivat kehittyä 1800-luvulta lähtien, mutta liha- ja kalasäilykkeiden osalta suomalaiset olivat vielä enemmän tuonti- kuin vientimaa. Kun Suomen armeija perustettiin, sen tilausten varassa pystyi toimimaan muutama lihasäilyketehdas.

Kalasäilyketeollisuuden vähäisyyttä Suomessa pidettiin valitettavana. 1920-luvulla pohdittiin, että sodan syttyessä kalasäilykkeille olisi runsaasti tarvetta, koska ne olivat kevyitä kuljettaa, mutta rikkaita ravintoarvoltaan.

Suomessa ryhdyttiin pakkaamaan pieniin läkkipeltirasioihin etenkin anjovista, joka tarkoitti käytännössä Tammisaaren tienoilta kalastettua kilohailia. Mallia kilohailin käyttöön ja pakkaamiseen otettiin Ruotsista. Siellä tekstit painettiin suoraan läkkipeltiin, kun Suomessa anjovisrasiat päällystettiin aluksi helposti likaantuvalla paperilla.

Ostajia kiinnosti sekä tuotteen ulkonäkö että maku. Kilohaili suolattiin ja maustettiin muun muassa pippurilla ja laakerinlehdillä. Edullisimpiin säilykelaatuihin mausteita käytettiin niukemmin, mutta suolaa runsaammin. Koska ihmiset pitivät pienikokoisten kalojen perkaamista vaivalloisena, ryhdyttiin valmistamaan myös ruodottomia anjovissäilykkeitä. Kastikkeeksi sopi vaikkapa tomaatinsekainen ruokaöljy.

Anjovispurkit olivat puolisäilykkeitä, mikä aiheutti hankaluuksia, kun rasioita säilytettiin vaikkapa liian lämpimässä näyteikkunassa. Lämpimimpinä kuukausina näyteikkunaan suositeltiinkin vain tyhjiä anjovispakkauksia.

Vuonna 1937 mainostettiin Suomi-anjovista, joka oli erikoismausteilla maustettua lihavaa syyskilohailia. Säästäväinen perheenemäntä taas osti riittoisaa talousanjovista.

Anjovis kävi kaupaksi keväisin, sillä moni halusi herkutella pääsiäispyhinä kananmunilla ja anjoviksella. Muna-anjovisvoileivistä tuli suosittuja.

Myös purkkien liemi kannustettiin hyödyntämään. Tuoreista silakoista saattoi valmistaa kääryleitä, jotka kostutettiin anjovisliemessä. Silakkakääryleitä saattoi tarjota voileipäpöydässä juhlavan aterian aluksi. Voileipäpöydässä tarjoiltiin joskus myös anjovista suoraan rasiasta. Anjovis sopi juhlaan ja arkeen.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, Suomen ja Pohjois-Euroopan historian dosentti sekä arktisen ja pohjoisen historian yliopistolehtori Oulun yliopistossa.