Pelottava hiukkanen 

Mikromuovia on kaikkialla. Sitä on löydetty kaukaisilta jäätiköiltä ja erilaisista eliöistä, ihmisistäkin muun muassa aivoista, istukasta, verenkierrosta ja siemennesteestä. Alkaa olla selvää, että mikromuovi on kanssamme pysyvästi. 

Raflaavat uutiset löydöksistä saavat kuluttajat varuilleen. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen EFSAn vuonna 2025 teettämässä Eurobarometri-kyselyssä 51 prosenttia suomalaisista vastaajista nimesi mikromuovit suurimmaksi ruuan turvallisuuteen liittyväksi huolenaiheekseen. Kaikista eurooppalaisista tätä mieltä oli 33 prosenttia. 

Osuus on nousussa: edellisessä Eurobarometrissa kolme vuotta aiemmin luku oli 11 prosenttiyksikköä pienempi. Taakse jäävät antibioottijäämät, torjunta-ainejäämät ja ympäristömyrkyt. Mutta onko kuluttajien pelko aiheellinen? 

Siitä on kiinnostunut myös Euroopan parlamentti, joka on joulukuussa pyytänyt EFSAlta tieteellisen lausunnon elintarvikkeissa, vedessä ja ilmassa olevien mikromuovien aiheuttamista mahdollisista terveysriskeistä.  

EFSA arvioi, että se saa lausuntonsa valmiiksi vuonna 2027. Se seuraa mikro- ja nanomuovitutkimusta aktiivisesti, ja vuodesta toiseen sen raporteissa toistuu se, että aiheesta tarvitaan paljon lisää tutkimusta. 

Suomen tilanne on hyvä 

Erikoistutkija, toksikologi Merja Korkalainen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL) on perehtynyt mikromuovien vaikutuksiin terveydelle. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen ympäristökeskuksen koordinoimassa Muovien haitalliset ympäristö- ja terveysvaikutukset sekä mahdollisuudet niiden vähentämiseksi (MYSTEERI) -hankkeessa. 

Korkalainen huomauttaa, että mikromuoveista puhutaan usein yliarvioiden niiden altistusta. On esimerkiksi uutisoitu, että ihminen saa viikossa noin luottokortillisen verran eli viitisen grammaa mikromuovia kehoonsa. 

– Määrä perustuu WWF:n tilaamaan raporttiin australialaiselta Newcastlen yliopistolta, ja siitä uutisoitiin laajasti vuonna 2019 Suomessakin. Sittemmin yliopiston laskelmissa on havaittu virheitä, jotka johtivat karkeaan yliarvioon. Uudemman tutkimuksen mukaan tuon määrän kertyminen elimistöön kestäisi jopa kymmeniä tuhansia vuosia, Korkalainen sanoo. 

Käytännössä suurin osa elimistöön tulevasta mikromuovista kulkee sen läpi ja poistuu ulosteessa. Altistusmäärien tarkka arviointi ja arvion yleistäminen ei Korkalaisen mukaan ole mahdollista, sillä altistustasot vaihtelevat. 

– Riippuu niin paljon siitä, missä ihminen asuu ja mitä hän syö ja juo. 

Suomalaisia suojelee esimerkiksi se, että juomavesi on täällä hyvälaatuista, hengitysilma puhdasta sekä se, että ruokavalioomme kuuluu vain vähän äyriäisiä. Mikromuoveja kertyy äyriäisiin ja nilviäisiin, jotka suodattavat ravintonsa merivedestä. Altistus jatkuu ihmiseen, koska äyriäiset ja nilviäiset kuten simpukat ja osterit syödään kokonaisina.  

Mikromuoveja esiintyy vaihtelevasti Suomenkin maaperässä. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta keskimäärin niiden määrä vaikuttaisi olevan alhaisempi kuin tiheämmin asutuilla ja viljellyillä alueilla Euroopassa. Altistumisen kannalta juomavesi ja hengitysilma ovat kuitenkin tärkeämpiä. 

Muovilusikka on liioittelua 

Mediassa on myös uutisoitu tutkimuksesta, jonka perusteella voisi päätellä, että ihmisen aivoissa olisi muovilusikan verran mikromuovia. Tämäkin vertaus on liioiteltu. Muovin määrää aivoissa on itse asiassa Korkalaisen mukaan vaikea mitata kyseisessä tutkimuksessa käytetyllä pyrolyysimassaspektrometriamenetelmällä, joka ei mittaa hiukkasia vaan polymeerimassaa. 

– Koska aivot ovat hyvin rasvapitoista kudosta, mittauksiin liittyy epävarmuutta siitä, mitä on todellisuudessa mitattu.  

Aivoista on siis raportoitu mikromuoveihin viittaavia löydöksiä, mutta tuloksiin liittyy epävarmuutta.  

Italialaisessa tutkimuksessa verisuoniin muodostuneesta plakista löytyi mikromuoveja. Plakki liittyy kohonneeseen sydän- ja verisuonitapahtumien riskiin. Ei tosin voida varmasti sanoa, ovatko mikromuovit syy vai seuraus. 

Samoin ei tiedetä, vahingoittavatko mikromuovit suolistoa vai kertyykö suolistoon mikromuovia siksi, että suolisto ei tulehduksellisissa suolistosairauksissa alun perinkään toimi kuten sen pitäisi. 

Paljon heikkoa tutkimusta 

Tutkimusmenetelmissä eräänä ongelmana ovat kontaminaatiot. Ne johtuvat siitä, että muovia on kaikkialla – kuten ilmassa ja laboratoriovälineissä. Muitakin hiukkasia voi päätyä näytteisiin: puuvillaisista laboratoriotakeista irronneet kuidut voivat tuottaa signaaleja, jotka vaikeuttavat tulkintaa pyrolyysimassaspektrometriassa. 

Haaste on myös se, että nykyisillä menetelmillä ei voida tutkia pienimpiä nanomuoveja.  

EFSAn raportissa, johon koostettiin laajasti mikromuovitutkimuksia ja niiden tuloksia¹, ongelma oli myös, että hyvin monet mikromuoviin liittyvät tutkimukset olivat heikkolaatuisia. 

– 1711 julkaisusta vain 122 täytti kriteerit, joiden mukaan tutkimukset valittiin raporttiin, Korkalainen kertoo. 

Esimerkiksi sitä pitäisi tutkia enemmän, missä yhteydessä ja millaisten kontaktimateriaalien kanssa muovia vapautuu. 

Muovia vapautuu tuotteista hankautumalla, kulumalla ja repimällä. Kuumentaminen lisää hiukkasten irtoamista, mutta sitä on usein tutkittu vain vesi kontaktimateriaalina. Lisää tulisi tutkia esimerkiksi sitä, miten muovit käyttäytyvät happaman tai rasvan yhteydessä, kuten ne elintarvikkeissa usein esiintyvät. 

– Pitäisi olla paremmat menetelmät, selkeät elintarvikemallit ja johdonmukaiset analyysit. 

Hiukkaset vaikuttavat 

Korkalainen huomauttaa, että muovipolymeerit itsessään eivät yleensä ole kemiallisesti toksisia. Sen sijaan muoveihin lisätyt kemikaalit, kuten pehmentimet, stabilointiaineet ja muut lisäaineet, voivat olla haitallisia suurina pitoisuuksina.  

Elintarvikekontaktimateriaalilainsäädäntö varmistaa, että kontaktimateriaaleista ei siirry ruokaan vaarallisia kemikaaleja. 

Sen sijaan muovit voivat aiheuttaa haittaa samalla periaatteella kuin muutkin elimistöön joutuvat hiukkaset. WHO:n vuonna 2022 julkaistun laajan raportin mukaan mikromuovien osuus kaikesta hiukkasaltistuksesta on kuitenkin vain murto-osia verrattuna esimerkiksi palamis- ja mineraaliperäisiin pienhiukkasiin. 

Todennettuja mikromuovin haittoja ihmisillä on havaittu tekstiiliteollisuudessa, joissa työntekijät ovat pitkäaikaisesti altistuneet suurille määrille nailonpölyä. 

Johtopäätöksenä tästä kaikesta on Korkalaisen mukaan se, että tämänhetkisen tiedon valossa mikromuoveja ei voi sanoa merkittäväksi terveysriskiksi. 

Ihmistutkimus on hyvin vaikeaa 

Korkalainen kertoo, että mikromuovien vaikutuksia on tutkittu eläimillä paljon 2010-luvulta saakka. Eniten tutkimuksia on tehty vesieliöillä kuten vesikirpulla ja kaloilla, mutta myös hiiriä ja rottia on käytetty. Solumallien käyttö on lisääntynyt paljon.  

– Nämä tutkimukset ovat hyödyllisiä selventämään mekanismeja, joilla mikromuovit voisivat periaatteessa aiheuttaa haittoja. Tuloksena saadaan tietoa mahdollisista vaikutusreiteistä solutasolla, mutta ei siitä, aiheuttavatko mikromuovit todellisia haittavaikutuksia ihmiselle.  

Lisäksi altistuskokeissa käytetään yleensä yhtä muovilaatua, helposti saatavilla olevaa polystyreeniraetta. Ruuassamme ja muussa elinympäristössämme esiintyvät mikro- ja nanomuovit koostuvat heterogeenisestä seoksesta eri muovilaatuja. 

– Todellisuudessa altistumme hyvin heterogeeniselle joukolle hiukkasia, joiden koko, muoto, pintaominaisuudet, polymeerityyppi ja lisäainekoostumus vaihtelevat paljon. Lisäksi muovihiukkaset ovat voineet muuttua ympäristössä ja kerätä pinnalleen ympäristökemikaaleja.  

Ihmistutkimusten tekeminen on erittäin vaikeaa. Ensinnäkin ihmiset altistuvat mikromuoveille jatkuvasti ja monista eri lähteistä. Altistuminen vaihtelee paljon eri väestöryhmissä, ja keskimääräisen altistumisen määrittäminen on hankalaa. Altistumisen määrää arvioivia tutkimuksia on tehty, mutta koska tutkimusmenetelmät eivät ole yhdenmukaisia, ei ole täyttä varmuutta, mitä oikeastaan on mitattu. 

Ihmistutkimuksissa ei myöskään ole mahdollista löytää sellaista ryhmää, joka ei ole ollenkaan altistunut mikromuoveille ja johon altistuneen ryhmän tuloksia voisi verrata.  

– Todennäköisesti väestön altistumistasot ovat hyvin matalia ja siksi mahdolliset terveysvaikutukset ilmenevät hitaasti ja epämääräisesti. Syy-seuraussuhteiden osoittaminen on epidemiologisilla tutkimuksilla erittäin haastavaa, Merja Korkalainen sanoo. 

Mikromuovi muutti märehtimistä 

Mikromuoveja ja niiden vaikutuksia tutkitaan myös Suomessa. Joulun alla sai huomiota Helsingin, Zürichin ja Hohenheimin yliopistojen sekä Münchenin teknillisen yliopiston tutkimusryhmän tulos, jonka mukaan mikromuovi häiritsee märehtijöiden pötsin mikrobitoimintaa². 

Ryhmä jäljitteli laboratoriossa lehmän pötsin käymisolosuhteita. Pötsinesteeseen sekoitettiin heinää tai ohraa ja viittä maatalousympäristössä yleistä mikromuovityyppiä: polymaitohappoa, polyhydroksibutyraattia, suurtiheyspolyeteeniä, polyvinyylikloridia ja polypropeenia. 

Osoittautui, että mikromuovit olivat vuorovaikutuksessa pötsin mikrobiston kanssa, mikä muutti pötsikäymistä ja mikrobien toimintaa. 

Muovi vähensi kumulatiivista kaasunmuodostusta, joka on käymistoiminnan olennainen mittari. Rehun lisäksi ilmeisesti myös osa muovista hajosi käymisen aikana. Samalla mikromuovihiukkasten koko saattoi pienentyä. 

Ohrapohjaisessa käymisessä stressivasteisiin liittyviä proteiineja tuotettiin enemmän, kun taas hiilihydraatti- ja aminohappoaineenvaihduntaan liittyvien proteiinien määrä väheni. Tämä mukailee mikrobeille tyypillistä stressireaktiota. 

Tulosten perusteella mikromuovit häiritsevät mikrobien aineenvaihduntaa, ja on todennäköistä, että pötsin mikrobit ainakin osittain hajottavat muoveja pienemmiksi hiukkasiksi. Tutkijat toteavat, että tarvitaan elävillä eläimillä tehtäviä tutkimuksia, jotta voidaan paremmin ymmärtää vaikutusta eläinten terveyteen ja elintarvikkeiden turvallisuuteen. 

Kierrätysmuoveista irtosi enemmän yhdisteitä 

Toisessa tuoreessa suomalaistutkimuksessa mikrokokoinen polyeteeni aiheutti solukuolemaa ja hapetusstressiä ihmisen suolistosolulinjoissa. Essi Järvelä tarkasteli toksikologian alan väitöstutkimuksessaan polyeteenihiukkasten vaikutuksia suolistosolulinjoihin solutoksisuutta ja hapetusstressiä mittaavilla testeillä. Polyeteeni on yleinen muovilaatu esimerkiksi elintarvikepakkaamisessa.  

Järvelä selvitti toksisuuden mekanismeja geenien ilmentymisanalyysillä ja signaalireittianalyysillä. Mikromuoveista irtoavia yhdisteitä tutkittiin kahdella kemiallisella analyysimenetelmällä. 

Järvelä analysoi myös neitseellisistä ja mekaanisesti kierrätetyistä mikromuoveista irtoavia kemikaaleja sekä niiden haitallisuutta. Kierrätetyistä mikromuoveista irtosi enemmän orgaanisia ja epäorgaanisia yhdisteitä kuin neitseellisistä.  

Tutkimuksen mukaan kierrätettyjen mikromuovien ja niistä irtoavien aineiden olivat haitallisempia suolistosoluille verrattuna neitseellisiin mikromuoveihin ja niistä irtoaviin aineisiin. 

– Tulokset viittaavat siihen, että kierrätettyihin muoveihin kertyy kemikaaleja mekaanisen kierrätysprosessin aikana, mikä voi vaikuttaa niiden käyttökelpoisuuteen ja turvallisuuteen, Järvelä sanoo. 

Viitteet: 

¹ efsa.onlinelibrary.wiley.com/doi/10.2903/sp.efsa.2025.EN-9733 

²  sciencedirect.com/science/article/pii/S0304389425034016?via%3Dihub