Ruokamaailman vanhat totuudet murentuvat 

Toisen maailmansodan jälkeisessä ”Vihreän vallankumouksen” ja yhä tihentyvän maailmankaupan maailmassa on totuttu ajattelemaan ruokakysymyksiä kahden vallitsevan oletuksen valossa. Niihin turvautuen on ajateltu, että vaikka vallitsevassa kehityssuunnassa on ongelmansa ja vaikka se kaipaa viilausta, suunta on selvä. 

Ensimmäistä oletusta on usein kutsuttu tuotantokeskeisyydeksi. Ruokajärjestelmien tärkein tehtävä on tietysti tuottaa ihmisille ruokaa, riittävästi ja tarpeeksi monipuolisesti, jotta maailmassa ei olisi nälkää ja aliravitsemusta. Tehtävä on mielletty globaaliksi: ”meidän on tuotettava 50 prosenttia enemmän ruokaa vuoteen 2050 mennessä”. Näin tuotannon lisääminen kaikkialla ja kaikin keinoin on nähty ydintehtäväksi. 

Toki ohessa on tuskailtu, miten tuotannon lisääminen onnistuu, kun jo nykyisten ruokajärjestelmien ympäristökuorma on kestämätön ja ruuantuotanto on yhä haavoittuvaisempaa ympäristömuutoksille. 

Toinen vallitseva oletus on, että globaali työnjako ja kauppa on tehokkain tapa käyttää resursseja. Asioita on tuotettava siellä, missä se on tehokkainta, ja lopputulos tasataan kaupalla. Yhä suurempi siivu ruuantuotantoon kuluvista resursseista onkin sitoutunut kaupattavan ruuan tuotantoon, ja yhä useammat maat ovat vahvasti riippuvaisia ruuan maailmankaupasta. 

Kumpikin oletus on kuitenkin kärsinyt kovia kolhuja. Ruuantuotanto on kasvanut globaalia väestöä nopeammin, mutta vuodesta 2017 lähtien nälkäisten määrä on lähtenyt taas kasvuun. Globaalisti katsoen ruoan määrä ei ole ongelma, ei edes sen jälkeen, kun hävikki huomioidaan. Pandemia ja Venäjän käynnistämä sota ovat osoittaneet hyperkytkeytyneen globaalin ruokajärjestelmän haavoittuvaisuuden.

Tarvitaan uutta ajattelua ja ruokapolitiikkaa. Ensinnäkin: tuotannon haaste ei ole globaali vaan paikallinen. Tuotantoa on lisättävä siellä missä ruokaa tarvitaan. Uudenlaista teknologiaa kaivataan, mutta juuri kulloisiinkin oloihin soveltuvaa –köyhempien maiden pienviljelijät ovat avainasemassa. Heille sopivin teknologia saattaakin meistä näyttää vanhanaikaiselta. 

Emme siis tarvitse 50 prosenttia lisää ruokaa globaalisti vaan kohdennetusti, jolloin ekologinen haastekaan ei enää näytä tyystin mahdottomalta. Vähennetään kuormaa siellä, missä ruokaa tuotetaan liikaa. 

Toiseksi: nopeisiin toimituksiin ja vähäisiin varastoihin nojaava ja tiukasti kytkeytynyt globaali kaupan verkosto on osoittanut haavoittuvuutensa. Täyttä alueellista omavaraisuutta ei pidä tavoitella, mutta kaikilla maailman alueilla kestävyyttä kriisitilanteille pitää kasvattaa. Nykyisten oletusten valossa tämä on tehotonta, mutta tehokkuus pitääkin ajatella uusiksi uudenlaisella maailmankaudella. 

Kirjoittaja on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä . Kolumni perustuu BIOS-artikkeliin ”The crises inherent in the success of the global food system”, https://ecologyandsociety.org/vol28/iss4/art16/