Kotimainen kasvis kullan kallis

Kesäaikaan on hienoa tutustua Suomeen ja nähdä, kuinka hyvin peltojamme hoidetaan. Niitä muokataan, lannoitetaan, suojellaan tuholaisilta ja kasvitaudeilta rikkakasveja unohtamatta. Pelloilta torjutaan hallaa ja lisätään lämpöä katteiden avulla.

Yhä useammalla tilalla kastelujärjestelmät pumppaavat vettä kasvien käyttöön. Ilmastonmuutos on tehnyt viljelystä vaikeammin ennakoitavaa, koska esimerkiksi kuivat jaksot ovat yleistyneet kesällä ja kosteat talvella.

Suomen pelloilta kerätään talteen miljoonia kiloja tuorevihanneksia, teollisuuden raaka-aineita ja varastovihanneksia talven varalle. Olemme monen elintarvikkeen osalta omavaraisia lähes koko vuoden. Kasvihuonetuotteita on tarjolla ympäri vuoden, juureksia, perunaa ja kaalia pitkälle kevääseen. Uusin säätöilmavarastointi mahdollistaa kotimaisen omenan myynnin maaliskuuhun asti.

Moni puutarhayrittäjä etsii koko ajan uusia lajeja viljeltäväksi. Kotimaista parsaa, hunajamarjaa ja uusia yrttejä kokeillaan, ja samalla etsitään vaihtoehtoja perinteisille kasveille. Kuluttajien makutottumukset muuttuvat, ja monen perinteisen tuotteen kannattavuus heikkenee.

Koronakevät herätti meidät ajattelemaan, mikä merkitys omavaraisuudella on. Saisimmeko jostain vastaavat tuotteet ja millä ehdoilla?

Kasvisketjuun liittyy paljon muutakin kuin tuotanto, sillä vuorotteluvuosina samat pellot tuottavat rehuja kotieläimille ja toimivat myös maanparannus- ja maisemapeltoina. Ennen kaikkea monen kotimaisen elintarvikeyrityksen kilpailukyky perustuu oman maan raaka-aineisiin.

Kilpailu valmisruokateollisuudessa on kovaa, ja sielläkin kotimaisuudella on suuri merkitys. Pelkästään hintaa laskemalla emme selviä kilpailussa puutarhatuotannossa emmekä elintarviketeollisuudessakaan. Jossain muualla pystytään tekemään vastaavia tuotteita aina edullisemmin kuin meillä.

Kumppanuus ja hyvä laatu ovat keinoja, joilla voimme vahvistaa koko ketjun asemaa ja tuotteiden kiinnostavuutta. Suomalaisille alkuperämerkinnöillä ja vahvoilla brändeillä on merkitystä, sillä suurin osa meistä valitsee ensisijaisesti kotimaisia elintarvikkeita.

Kaupungistunut yhteiskunta ei voi nojautua tuonnin varaan. Pieni pohjoinen maa jää helposti niukkenevien ruokavirtojen takapajulaksi, kun vakava ruokakriisi iskee. Ongelmat ovat yhä useammin globaaleja. Niitä voivat aiheuttaa ilmastonmuutokseen liittyvät ääri-ilmiöt, talouden ongelmat ja kansainväliset ristiriitatilanteet.

Kukaan ei uskaltanut kuvitella, että yksi mikroskooppinen virus voisi sekoittaa kevään 2020 elintarviketuotantoa monissa tuottajamaissa niin, että satoa jää istuttamatta ja korjaamatta miljoonia kiloja.

Lähes koko läntinen Eurooppa on riippuvainen vierastyövoimasta. Osittain sen avulla on mahdollistettu tehokas ja edullinen ruokatuotanto.

Edullisen kausityövoiman lisäksi uusi tekniikka on mahdollistanut suuremmat tilakoot ja pienemmät yksikköhinnat. Siitä huolimatta erityisesti puutarhakasvien viljelyssä tarvitaan tulevaisuudessakin lukuisia käsipareja istuttamaan, hoitamaan ja korjaamaan satoa. Viljeleminen on kaukana prosessiteollisuudesta.

Isoissa kriiseissä näyttää siltä, että pienemmät ja ketterämmät tilat ja jopa maat selviävät vähäisemmin kolhuin kuin isot, joiden riskinsietokyky ei aina ole paras mahdollinen. Onko jo aika, jolloin elintarviketuotannossa suuruuden ekonomiaa ei enää tarvitsisi lisätä, vaan ajatella, että laadukas pientuotanto on vahvuus kilpailussa.

Puutarhatuotanto Suomessa on maailmanmittakaavassa pientä, mutta laadultaan erinomaista. Sen kilpailuvaltteja ovat puhdas maaperä, vesi ja ilmasto. Suomessa kasvukaudella auringonpaistetuntejakin on enemmän kuin etelämpänä, mikä lisää aromeja.

Myös suomalainen osaaminen on monilta osin huippuluokkaa. Esimerkiksi kasvihuoneiden satotasot ovat maailman pohjoisimmassa puutarhamaassa suurimpia tuotettua neliötä kohden.

Tärkeintä koko ketjun kannalta on se, että luottamus ja kiinnostus kuluttaa kotimaista tuotetta pysyy hyvänä. On tärkeää, että kauppa on reilua ja oikeudenmukaista kaikkia osapuolia kohtaan.

Koronakriisi muistutti kaikkia maita siitä, että liiallinen globaali keskittäminen tehotuotantoalueille ei ole ruokatuotannon ainoa tulevaisuus!