Erikoisosaajatkin tarvitsevat yleissivistystä

Luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä on valitettavan jyrkkä kuilu, joka estää ymmärtämästä toisien alojen edustajia. Ja jos ei ymmärretä, ei osata arvostaa. Jo korkeakouluihin tulevat opiskelijat ovat omissa siiloissaan. Nuoret lähtevät opiskelemaan esimerkiksi lääketiedettä ja tekniikkaa samoilta luokilta samoilla tiedoilla, mutta opiskeluvuosien jälkeen he ovat jo niin eriytyneet toisistaan, että yhteistyö on hankalaa. Itse olen työskennellyt lääkärinä insinöörien ja fyysikoiden keskellä vuosikymmeniä, mutta alussa yhteisen kielen muodostamiseen piti tehdä hartiavoimin työtä.

Olisi hienoa, jos yliopistoissa voitaisiin järjestää uusille opiskelijoille heti opintojen alussa korkeatasoinen parin viikon kurssi, jossa yliopiston, tai jopa koko Suomen, parhaat tutkijat kertoisivat omien alojensa saavutuksista ja ratkaisua odottavista ongelmista. Kurssi avaisi opiskelijoiden silmät näkemään tieteen ja elämän moninaisuuden.

Emme tiedä tulevaisuuden ammatteja, mutta uusi tutkijasukupolvi syntyy viidessä vuodessa, joten laaja-alaisempi koulutus näkyy nopeasti käytännössä. Taidettakaan ei pidä unohtaa, sillä sen kautta voimme kuvitella tulevaisuuden maailmoita, joita tiede ei vielä tunne, mutta joihin voimme vielä vaikuttaa omilla valinnoillamme.

Erikoisosaamisen rinnalla tulisi rakentaa ja vaalia laaja-alaisuutta ja suhteellisuudentajua, siis aivan tavallista tervettä järkeä. Näin voidaan parantaa käsitystä maailmasta ja lisätä keskinäistä ymmärrystä. Erikoisalojen tutkijat ovat metodistisesti taitavia, mutta pitää tietää, mihin kysymyksiin näitä taitoja tulisi suunnata.

Maailma toimii paljolti luonnontieteen ja tekniikan saavutusten ympärillä, mutta hyvään elämään tarvitaan paljon muutakin. Laaja-alaisen ilmiöiden ymmärtämisen tärkeys tulee esille erityisesti kriisiaikoina, jolloin on saatava asioiden mittasuhteet kohdilleen. Tämä suhteellisuudentajun kasvatus lähtee jo opetuksen ensi askeleista.

Monet tutkijat osallistuvat nykyään innostuneesti nuorten koulutukseen. Opettajat voivat kutsua tutkijoita esimerkiksi Nuorten Tiedeakatemian Tutkija tavattavissa -ohjelman kautta puhumaan alansa saavutuksista ja omista tutkimuksistaan. Tässä kaikki Suomen koulut ovat tasa-arvoisessa asemassa etäyhteyksin ansiosta.

Laaja-alaisempi koulutus näkyy nopeasti käytännössä.

Itse olen käynyt monessakin pääkaupunkialueen koulussa puhumassa aivoista, ja nyt korona-aikana tapaamiset ovat siirtyneet verkkoon. Esimerkiksi marraskuun alussa vierailin kuopiolaisten lukiolaisten yhdistetyllä biologian ja psykologian aivokurssilla.

Ihminen aivoineen on vahvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Neurotieteessä kokonaiskuvan saamiseksi täytyykin yhdistää fysiologiaa, fysiikkaa, biologiaa, psykologiaa, sosiologiaa, kulttuurin tuntemusta ja jopa taiteita ja filosofiaa, sillä ne kaikki tuovat tärkeitä näkökulmia ihmiseen ja hänen aivojensa ja mielensä toimintaan. Näin monen alan yhdistämiseen tarvitaan monialaista yhteistyötä, jossa kaikilla osallistujilla on kiinnostusta ja hiukan osaamistakin naapurialoista.

Omissa tutkimuksissamme kahden ihmisen sosiaalisen vuorovaikutuksen aivoperusteista olemme joutuneet yhdistelemään moderneja aivokuvantamistekniikoita sisällölliseen ymmärrykseen sosiaalisen vuorovaikutuksen keskeisestä roolista kaikelle ihmisen toiminnalle. Haluamme ymmärtää aivojen toimintaa tosielämässä, eikä vain tutkimuslaboratorio-olosuhteissa. Tässä riittää ratkottavaa vielä seuraavillekin sukupolville.

Korona-aika on lähentänyt tieteenaloja ja nostanut esiin joidenkin tutkijoiden vahvuuksia toimia ketterästi kriisitilanteessa. Tässä ovat onnistuneet parhaiten ne tutkijat, joilla on vahva menetelmällinen osaaminen ja laaja yleissivistys. Lääketieteellisen tiedon lisäksi on tarvittu ja tarvitaan muiden tieteenalojen osaamista ja näkemystä. Ja ilman valistunutta, tutkittuun tietoon luottavaa kansanlaisyhteiskuntaa kriiseistä ei selvitä.

Aivotutkija, akateemikko Riitta Harille on myönnetty Suomalaisen Tiedeakatemian vuoden 2020 kunniapalkinto, joka jaetaan tieteellisessä työssä erityisen ansioituneelle jäsenelle. Hari johti Teknillisen korkeakoulun (nykyisin osa Aalto-yliopistoa) kylmälaboratorion aivotutkimusyksikköä vuosina 1982‒2016. Koulutukseltaan Hari on lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on ollut Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1994 ja Yhdysvaltain tiedeakatemian jäsen vuodesta 2004 alkaen.