Ruokajärjestelmän murros on ovella

Maaseudun paikka ja tulevaisuus kestävyyssiirtymässä on juuri nyt ajankohtainen kysymys, ja moni asia viittaa siihen, että ruokajärjestelmämme tulee muuttumaan. Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun projektitutkija Irene Kuhmonen tutkii suomalaista maataloutta ja ruokajärjestelmää tulevaisuudentutkimuksen keinoin. Niihin kuuluu historian ja aiempien kehityskulkujen tarkastelu.

– Tutkimme Suomen ruokajärjestelmää 700 vuoden ajalta ja havaitsimme, että samanlainen kehityskulku on toistunut monta kertaa historian aikana. Ensin järjestelmä organisoituu uudelleen, sitten se kasvaa, viimein kangistuu ja lopulta luhistuu.

Kuhmosen mukaan ruokajärjestelmä vaikuttaa olevan nykyisin kangistumisvaiheessa. Muutoksen tarve näkyy jo siinä, miten puhumme ruuasta ja maataloudesta, mutta toisin toimiminen on vielä vaikeaa ja harvan etujoukon todellisuutta. Nyt käydään määrittelykamppailua siitä, millainen tulevaisuudenkuva vahvistuu ja toteutuu.

Tärkein tekijä nykyisessä muutospaineessa on tarve irrottautua fossiilitaloudesta. Uudeksi energiankäytön perustaksi on tarjolla sähkö, mutta sekään ei ole ongelmaton ratkaisu. Vielä suurempi kysymys on koko talousjärjestelmän uudistaminen.

– Globaali finanssikapitalismi on viritetty kasvun varaan, eikä talouskasvun ja ympäristökuorman välistä yhteyttä ole pystytty purkamaan. Suuri kysymys on, pystymmekö pärjäämään nollakasvulla, vaikka nollakasvun ajatus ei ole poliitikkojen mieleen.

Muutokset eivät yleensä ole olleet kivuttomia, vaan niihin on päädytty jonkinlaisen pakkotilanteen kautta. Sodat ovat usein vauhdittaneet siirtymiä, ja tämänhetkinen Ukrainan sota vaikuttaa jo maailmantalouteen ja elintarvikemarkkinoihin.

Kaksi erilaista tulevaisuudenkuvaa

Vielä ei ole selvää, millaiseen järjestelmään olemme matkalla. Irene Kuhmonen on mukana Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen, E2 Tutkimuksen ja Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun RUOKAVARMA-hankkeessa, jossa tutkitaan keskinäisriippuvuuksien verkkoa Suomen ruokajärjestelmän haavoittuvuuksien lähteenä. Hankkeessa on kehitetty kaksi vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa Suomen maataloudesta ja ruokajärjestelmästä.

Toinen on sähkövetoinen high tech -ruuantuotanto, jossa ruuantuotanto osin irrotetaan maataloudesta ja toiminta keskittyy suuriin yksiköihin. Toisessa, agroekologiseksi kutsutussa skenaariossa tuotanto olisi hajautetumpaa ja Suomi olisi nykyistä omavaraisempi, mutta kasvuodotukset olisivat pienemmät. Tällainen järjestelmä pystyisi hyödyntämään eri alueiden vahvuuksia.

– Huoltovarmuuden kannalta hajauttaminen on järkevää, sillä hajautettu järjestelmä on joustava. Jos kaikki tuotanto keskitetään parhaille viljelysmaille, monenlaiset riskit lisääntyvät sen myötä.

Kun eläintuotannon ongelmat on alettu tiedostaa, ratkaisuksi on tarjottu viljelijöiden siirtymistä kasvintuotantoon. Sen haasteena ovat kasvintuotannon kannattavuus, pohjoinen sijainti sääriskeineen sekä kotieläintalouteen tehdyt investoinnit. Kuhmonen ei usko, että eläintuotannosta tullaan luopumaan kokonaan tai että niin kannattaisi tehdä.

– Historian saatossa Suomessa on ollut katovuosia, ja eläintuotanto on silloin auttanut. Nykymaailmassa on voitu luottaa siihen, että huonona satovuonna voi ostaa täydennystä maailmanmarkkinoilta. On sinisilmäistä luottaa, että näin olisi aina.

Suomessakin on sotavuosina koettu elintarvikepulaa, kun elintarvikkeita ja viljelypanoksia ei saatu ostetuksi.

Neljä ryhmää viljelijöitä

Irene Kuhmonen lähti alun perin tutkimaan, miten viljelijät tekevät työhönsä liittyviä valintoja ja miten tila voi olla sekä kannattava että toimia kestävästi. Tutkimuksen edetessä fokus siirtyi viljelijöistä koko ajan enemmän rakenteisiin, joiden varassa maanviljely toimii.

– Viljelijät tekevät valintojaan mahdollisuuksiensa raameissa. Tärkeä kysymys olikin, millaiseen toimintaan järjestelmä heitä kannustaa, Kuhmonen sanoo.

Itäsuomalaisten maanviljelijöiden tulevaisuuden näkymiä käsittelevässä tutkimuksessa Kuhmonen kysyi yli viideltäsadalta viljelijältä, mihin suuntaan he ovat tilaansa viemässä. Vastauksista saattoi erottaa neljä ryhmää: sinnittelijät, mukautujat, muutoshakuiset ja lopettajat.

Sinnittelijät ovat pienellä maataloustulolla elävä ryhmä, joka koettaa pärjätä muuttuvassa ympäristössä. Mukautujat taas ovat toimineet niin kuin järjestelmässä tähän asti on ollut järkevää: he ovat kasvattaneet ja kehittäneet tilaansa, ja toiminta on heillä melko kannattavaa.

Muutoshakuiset ovat pieni, mutta heterogeeninen ryhmä, johon kuuluville on tärkeää pyrkiä yhdistämään ympäristön ja talouden näkökulmat viljelyssä. Lopettajat taas olivat usein ikääntyneitä viljelijöitä, joilla oli terveyden tai jaksamisen haasteita tai jotka kokevat, ettei viljely enää kannata.

Kestävyyssiirtymän kysymystä tulee tarkastella myös sosiaalisten tekijöiden ja taloudellisen kannattavuuden kautta.

– Itseäni on mietityttänyt, mitä kestävyyssiirtymä tarkoittaa mukautujien kannalta. He ovat panostaneet taloudellisesti paljonkin tilansa kehittämiseen ja siten toimineet kuten heiltä on nykyisessä järjestelmässä odotettu. Miten siirtymä toteutetaan reilusti heidän kohdallaan?

Edellinen suuri muutos eli regiimisiirtymä Suomen maataloudessa tapahtui, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi vuonna 1995. Ennen EU-jäsenyyttä maataloutta tuettiin ja rajoitettiin voimakkaasti yhtä aikaa, ja siksi se oli pattitilanteessa. Tilanteesta päästiin ulos jäsenyyden avulla, sillä se muutti toiminnan säännöt kokonaan.

Historiallinen tarkastelu tuo esiin myös sen, että kaikki järjestelmät ovat tilapäisiä ja muuttuvat joskus.

– Haluaisimme mielellämme ajatella, että on olemassa jokin luonnollinen tapa olla ja toimia, mutta sellaista ei ole. Kulttuuri, teknologia ja ilmasto ovat aina muovanneet ruokajärjestelmää, Irene Kuhmonen muistuttaa.