KÄRSIVIÄ POSSUJA JA KASVEJA

Kasvissyönnin lisääntymisestä on ollut merkkejä jo sukupolvien ajan. Yli 100 vuotta sitten ilmestynyt keittokirja Kasviskeittokirja kansalle esitteli varsin monipuolisen valikoiman kasvisruokia. Vegaanin unelma se ei kuitenkaan ollut, sillä maitoa, kermaa ja munia on resepteissä käytetty runsaasti. Löytyypä siitä resepti nimeltä Vasikkavanukas. Vasikan sääri keitetään vedessä, otetaan pois ja liemeen lisätään kasviksia. Kasvissyönnin käsite oli tuolloin laveampi, ja ehkäpä kirjoittaja valitsi reseptin kirjaan, koska vasikka on kasvissyöjä.

Eläinten oikeuksista elää eläimellistä elämää on viime aikoina elämöity, kun eläinsuojelulakia on uudistettu. Erityisesti possujen sanotaan kärsivän karsinoissaan, vaikka ne voivat vapaasti kärsiä toisiaan eikä niiden kärsiä meillä typistetä, toisin kuin possujen toista päätä alempana Euroopassa. Porsitushäkkikysymys koettelee sianlihan tuottajien kärsivällisyyttä.

Eläinvalkuaisen tuotannon eettisyys arvelutti kovin vähän niin kauan kuin ruuasta oli niukkuutta, ja lapsetkin olivat mukana ruuan tuotannossa. Parsiin kytkettyjen lehmien lajinmukaisen käytöksen puutetta pohdittiin kovin vähän 50- ja 60-luvuilla. Keväisin vain iloittiin, kun lehmät pääsivät laitumelle.

Parsinavetoita on rakennettu Suomessa vielä viime vuosiin asti, mutta useassa EU-maassa ne ovat jo kiellettyjä. Höyhenpuutteellisten häkkikanojen näkeminen 70-luvun kanalassa sai kyllä ihmettelemään, mutta ei siitä munien ostoboikottia seurannut. Eläinten käyttöä ihmisen tarvitseman valkuaisen tuotantoon ei enää pidetä eettisenä, saati tehokkaana, ja niinpä sille etsitään kiivaasti vaihtoehtoja.

Mitä sitten tapahtuu, kun huolestutaan kasvien hyvinvoinnista ja kasvien oikeudesta elää lajityypillistä elämää? Ensimmäisiä merkkejä kasvien hyvinvoinnin pohdinnasta ilmestyi jo 70-luvulla, jolloin julkaistiin kirja kasvien salatusta elämästä.

Peter Wohlleben kirjoitti kirjan puiden salatusta elämästä puolenkymmentä vuotta sitten. Teoksen mukaan puut avustavat toisiaan pumppaamalla ravinteita hädässä olevalle toverille, ja ne viestivät toisilleen kuullessaan moottorisahan äänen. Ponssen perustaja Einari Vidgren ei tainnut asiaa ajatella kehitellessään puiden korjuukonetta, joka korjaa puiden viat lopullisesti.

Lehtitietojen mukaan Turun yliopiston tutkijat ovat selvittäneet saman lajin kasveilla olevan oma hajukielensä, jolla ne varoittavat toisiaan tuhohyönteisistä. Uutista lukiessa muistui mieleen taannoisen kesäpaikan naapuruston muutaman hehtaarin kiinankaaliviljelys. Kaalintähteet viestittelivät keskellä kesää tehdyn korjuun jälkeen niin, että löyhkä houkutteli pellolle puolen Suomen kaaliperhoset. Tuli myös mieleen, että tomaatithan voivat punastua kauniin tai komean poimintahenkilön tullessa kasvihuoneeseen.

Kasvien hyvinvointi on ollut näihin päiviin asti lannoituksen, kasvutilan ja kastelun riittävyyttä. Niin ajateltiin aikoinaan eläintenkin kohdalla. Voimmeko tulevaisuudessa syödä hyvällä omalla tunnolla leipää, jos vilja parkuu hädissään leikkuupuimurin tullessa pellolle? Tai kärsiikö siankärsämökin, jos siitä tehdään teetä huljuttelemalla tulikuumassa vedessä?

Miten kasviksia sitten nautitaan, kun todetaan, että ravinnoksi käytettävät kasvit eivät olekaan saaneet elää lajityypillistä elämää ja paikoilleen maatumisen sijaan ne päättävät päivänsä ihmisen elimistössä. Tai että elävien kasvien lopettaminen on epäinhimillistä. Mitä me sitten syömme? Ennen kasvikset säilöttiin etikalla, pian ne suojellaan etiikalla.

Ehkä ratkaisun tarjoaa ensin reaktoriruoka, joka ei ole eläimiä tai kasveja nähnytkään. Kun siinäkin huolestutaan solujen hyvinvoinnista, siirrymme syömään virtuaaliravintoa.