Teknologiautopioiden sijasta kestävää ruokaa

”Kaupunki ruokaomavaraiseksi on tärkeä tavoite”, ”Maatalousmaa korvataan aurinkopaneeleilla”, ”VTT:n tutkija on kehittänyt ruokaa melkein tyhjästä tuottavan taikapadan”. Lainaukset ovat entisen kansanedustajan julkisesta kommentista, Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan keväisen raportin ravintovisiosta sekä Helsingin Sanomien Nyt.fi-liitteestä.

Ne eivät ole vakavasti otettavia, mutta sitäkin enemmän vakavaksi vetäviä. Ne naurattaisivat, elleivät itkettäisi: minne on kadonnut ruuan taju? Onko kansalaisilla enää riittävää ymmärrystä järkevään ruokakansalaisuuteen tai ruokapolitiikan ohjaukseen elintarvikkeiden tuotannon prosessista?

Ruuan alkuperä on viimeiset kymmenentuhatta vuotta ollut ekosysteemi, jota kutsutaan maatalousmaaksi. Teknologiautopioista on tieteellisen tiedon mentävä aukko todellisuuteen, jossa 40 prosenttia Maapallon maapinta-alasta on valjastettu pelloiksi tai laidunmaiksi. Nämä pellot ja laidunmaat tuottavat ruuan ekologisimmalla mahdollisella tavalla, auringonvalosta yhteyttämällä. Ruuasta noin 95 prosenttia saadaan maataloustuotteista, joiden tuottamiseen suomalaiset käyttävät noin 19 000 km² maatalousmaata ensi sijassa kotimaassa.

Suomen pellot muodostavat ekologisen aurinkopaneelin, joka tuottaa vuodessa henkeä kohden 1 200 kg sadoksi korjattua kasvikuiva-ainetta. Tämä alkutuotanto joko jalostetaan kasviperäisiksi ruuiksi tai muunnetaan rehuina kotieläintuotannoksi ja edelleen eläinperäisiksi elintarvikkeiksi. Peltojen ekologinen energiapaneeli käyttää tähän minkään bioteknologian ulottumattomissa olevaan ihmeeseen lähes kymmenkertaisesti sen energiamäärän, mitä Suomen kansantalous vuosittain kuluttaa, kaikki energiamuodot vesienergiasta ydinenergiaan mukaan laskien.

Pelkkä energialaskelma riittää osoittamaan puheet kaupunkien kaltaisten ihmistiivistymien ruokaomavaraisuudesta teknisesti katteettomiksi. Jos ikiliikkuja keksittäisiin ja kaupunkien taikapataruoka voitaisiinkin tuottaa energian puolesta ”tyhjästä”, tulisi silti ratkaista tuotannon vaatimien vesi- ja ravinnevirtojen järjestely. Käytännössä kaupungit pitäisi suunnitella ja rakentaa uudestaan tehdasmaisiksi kasvihuoneiden ja bioreaktorien teollisuusalueiksi. Sittenkin jäisi jäljelle kysymys: miksi ihmeessä?

Suuri enemmistö kaupunkien väestöstä on sukupolvesta seuraavaan vähemmän ja vähemmän selvillä ruuastaan. Paradoksaalisesti erilaiset ruualla leikkivät utopiat ja ruokapuhe ovat suosittuja. Pitääkö olla huolissaan?

Pitää olla huolissaan, koska ruokaturva on mitä suurimmassa määrin poliittinen asia. Jos ruokapolitiikka vieraantuu todellisuudesta, seurauksena on jopa nälänhätä. Ruoka on iloinen, mutta vakava asia. Hyvä ruoka tarjoaa nautintoa ja elämyksiä, ja samalla hyvä ravitsemus on terveyden ja aktiivisen elämän edellytys. Ruuan turvaaminen edellyttää, että kansakunta tekee vakaita päätöksiä ruokajärjestelmän kaikkia osa-alueita koskien.

Nyt ei ole aika pistää päätä teknoutopioiden pensaaseen, vaan toimia kestävän ruuan puolesta. Ihmisten ravitsemusterveyden kannalta keskeiset saatavuus ja laatu pysyvät tavoitteina. Niiden ohelle laatukriteereiksi ovat nousseet kunkin ruokatuotteen tai dieettivalinnan vaikutukset ympäristöön paikallisesti ja globaalisti, vaikutukset muiden ihmisten mahdollisuuksiin saavuttaa hyvä ravitsemus tasavertaisesti, ruuan kulttuurinen sopivuus sekä eettinen hyväksyttävyys.

Globaalimuutos haastaa radikaaleihin uudistuksiin ruokajärjestelmässä. Edelleen vähintään miljardeilla lisääntyvä väestö muodostaa nyt 36 prosenttia biosfäärin nisäkäslajien yhteenlasketusta biomassasta ja tuotantoeläimet, lähinnä nautakarja ja siat, 60 prosenttia. Loput neljä prosenttia ovat luonnonvaraisia nisäkkäitä. Yksin nämä luvut taustoittavat ruuan alkutuotannon mittakaavaa.

Maatalous tuottaa rehut ravitsemuksellisesti ylenpalttiseen eläintuotteiden kulutukseen samalla, kun ruokajärjestelmä on epäonnistunut miljardin nälkää näkevän ihmisen ruokaturvan toteuttamisessa. Eläintuotekulutuksen kohtuullistaminen vapauttaisi valtavasti resursseja kestävän ruokavalion tuottamiseen ja pienentäisi tehokkaasti alkutuotannon ympäristövaikutuksia. Toinen tärkeä tavoite on haaskauksen vähentäminen: meillä on varaa heittää roskiin reilu kymmenesosa tuotetuista elintarvikkeista.

Kestävä ruoka nojaa mahdollisimman pitkälle oman maan tuotantoon, johon kansakunnalla ei ainoastaan ole oikeus, vaan myös velvollisuus: velvollisuus pysyä poissa vähävaraisempien riisikulhoilta. Kestävä ruoka on osa kestävää ruokavaliota, jossa eläintuotteita on ravitsemussuositusten mukainen määrä. Nopea kasvipohjaisten, eläintuotteita korvaavien, kotimaisten elintarvikkeiden kysyntä ja suosio ovat merkkejä kuluttajien valmiudesta arvioida valintojaan yhä kokonaisvaltaisemmin.