Luontaista vai lisättyä kuitua?

Ravintokuidun saanti ruokavaliosta on tärkeää. Siitä monet eri tahot ovat samaa mieltä. Sen sijaan kuidun määritelmät, analyysitavat, vaikutusmekanismit ja kuluttajaviestintä ovat jo vuosikymmeniä olleet vilkkaan tutkimustyön ja väittelynkin kohteena.

Nyt 29 arvovaltainen tutkijan ryhmä julkaisi1 suosituksen siitä, että ravintokuidun pitäisi mieluiten olla raaka-aineiden luontaisesti sisältämää ja mahdollisimman vähän prosessoitua.

Ravintokuitu on epäyhtenäinen yhdisteryhmä

Ravintokuitu on ravitsemuksellinen käsite. Kemiallisesti se sisältää erilaisia kasvien soluseinien polymeerejä, esimerkiksi selluloosaa, hemiselluloosaa tai ligniiniä tai niiden hajoamistuoteita tai solunsisäistä oligosakkaridia kuten fruktaania. Olennaista on, että ravintokuituyhdisteet eivät imeydy ohutsuolessa, ja ne ainakin osittain toimivat paksusuolen bakteerien ravintona.

Ravintokuidun terveysvaikutuksia on tutkittu sekä väestötason seurantatutkimuksissa että erikestoisissa interventiotutkimuksissa. Hyvin useissa niistä ravintokuitua ei ole kemiallisesti eikä fysikaalisesti karakterisoitu, mikä aiheuttaa suurta hajontaa tuloksissa. Allekirjoittanut on ollut kirjoittamassa suositusta siitä, miten ravintokuidun ominaisuudet pitäisi ravitsemustutkimuksissa määritellä, jotta tulokset olisivat yhdistettävissä2.

Väestötutkimuksissa ravintokuidun saanti on yleensä peräisin peruselintarvikkeista, ja suurin saannin lähde ovat usein viljatuotteet. Viljasta, vihanneksista ja hedelmistä peräisin oleva ravintokuitu on niistä valmistetuissa tuotteissa usein monimutkaisena soluseinärakenteena, joka myös sisältää erilaisia fytokemikaaleja.

Interventiotutkimuksissa on sen sijaan tutkittu paljon ravintokuituvalmisteita, joista suuri osa on joko kasveista eristettyjä jakeita tai kemiallisesti valmistettuja, imeytymättömiä poly- tai oligosakkarideja. On selvää, että erilaiset valmisteet toimivat elimistössä eri tavoin, ja niiden fysiologiset vaikutukset ovat myös erilaiset.

Tarkemmat toimenpidesuositukset

Tutkijaryhmä1 puoltaa kuidun saantisuositusta 14 g/1000 kcal ja sitä, että suurimman osan kuidusta pitäisi olla luontaista, kasvikudoksen rakenteen säilyttänyttä soluseinämateriaalia. Kirjoittajat suosittelevat, että osa eläinperäisestä ruuasta tulisi korvata runsaskuituisella kasviperäisellä ruualla ja kasvikudoksia ja soluseiniä tulisi prosessoinnissa hajottaa mahdollisimman vähän. Elintarviketeollisuuden prosessikehityksellä on tärkeä tavoite tuottaa tämänkaltaisille tuotteille myös erinomainen aistittava laatu.

Kuidun määrän merkitsemistä ruokapakkauksiin ehdotetaan artikkelissa pakolliseksi. Samoin ehdotetaan, että luontaisen ja lisätyn ravintokuidun määrät tulisi ilmoittaa erikseen. Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto (FDA) on jo vuodesta 2016 vaatinut, että lisätyn kuidun terveysvaikutukset tulee osoittaa, ennen kuin se voidaan ilmoittaa pakkausmerkinnöissä kuituna.

Allekirjoittanut kannattaa sitä, että tulevaisuudessa kasviraaka-aineista valmistetaan ruokaa ”hellävaraisesti” siten, että kasvikudoksen rakenne osittain säilyy ja runsaskuituisten tuotteiden määrä lisääntyisi eri tuotekategorioissa. Kaikella ravintokuidulla on kuitenkin paikkansa. Monet kuituvalmisteet ovat oiva apu myös tuotteen rakenteen räätälöinnissä varsinkin silloin, kun lisätyn sokerin määrää pyritään vähentämään.

Viitteet:

1 Augustin L.S.A. ym. 2020. Dietary Fibre Consensus from the International Carbohydrate Quality Consortium (ICQC). Nutrients. 12, 2553. doi:10.3390/nu12092553

2 Poutanen, K.S. ym. 2018. Recommendations for characterization and reporting of dietary fibers in nutrition research. Am. J Clin. Nutr. 108, 3, 437. doi: 10.1093/ajcn/nqy095