Tulevaisuuden ruoka eilen ja tänään 

Innovaatioita synnyttävät pakko, uteliaisuus ja luovuus. Järjestys vaihtelee olosuhteiden mukaan. 

Sain käsiini kirjan nimeltä Huomispäivän ruokamme: ravintoteollisuutemme ajankohtaisia kysymyksiä. Ajankohtaisuus viittaa tässä julkaisuvuoteen 1946. 

Kirja koostuu teollisuusmies Heikki Huhtamäen ja useiden ajan elintarviketieteilijöiden kirjoituksista, joissa pohditaan, miten sodasta kärsinyt köyhä valtio voisi vahvistaa ruokaturvaansa.  

Pakko asetti ankaria reunaehtoja. Kahvi korvikkeineen symboloi pula-aikaa, mutta myös viljan ja maidon riittävyydessä oli suuria haasteita. Sokerin puuttuminen oli teollisuudelle vaikeaa. Ravitsemuksellisesti pulaa oli sekä proteiineista että rasvoista.  

Faktojen toteamisen jälkeen peliin astui luovuus annetuissa rajoissa: mitä on tarjolla, ja miten sen voisi parhaiten hyödyntää?  

Kylmäsäilytysmahdollisuudet olivat heikot, joten kasvisten teollista säilöntää ja kuivaamista kehitettiin. Jauheet olivat käteviä armeijan muonituksessa, ja kuivatuissa marjoissa ja sienissä nähtiin myös mahdollisuus saada vientituloja. 

Maito oli tärkein proteiinin lähde. Kuorittua maitoa käytettiin kuitenkin rehuna, eikä sitä riittänyt tarpeeksi kaupunkilaisten kulutukseen eikä teollisuuteen. 

Tämän korjaamiseksi ehdotettiin kotimaisten kasviproteiinien tuottamista rehuksi. Myös öljykasvien viljelyä sekä elintarvike- että rehukäyttöön tuli kehittää. (Lue juttumme nykyrehuista s. 26–27.)  

Pikkukalat tuli jauhaa tahnaksi. Isommat kalat tulisi käsitellä teollisesti, perkuujätteet säilöä ”Virtasen kalkkimenetelmällä” ja valmistaa kananrehuksi. Päistä ja sisälmyksistä saisi rasvaa. 

Sokerijuurikkaan viljelyn kehittämisen lisäksi pohdittiin, miten puusta voisi saada elintarvikekelpoista sokeria. Se todettiin mahdottomaksi, mutta glukoosin valmistaminen perunatärkkelyksestä tuli kehittää teollisuudeksi. 

Ravintohiivan tuotanto kiinnosti B-vitamiinin ja proteiinin takia. ”Lihaekstraktia” ja ”maksamakkaraa” osattiin hiivoista jo valmistaa, kunhan raaka-ainetta olisi ollut. Hiivoja suunniteltiin viljeltävän spriintuotannon sivuvirroissa. 

”Meillähän on varsinkin kasvisraaka-aineissa käyttämättömiä mahdollisuuksia. – vielä tärkeämpi merkitys on ravintovalmisteilla, joissa raaka-aineen arvokkaat osat on puristamalla, uuttamalla, tislaamalla tai tiivistämällä otettu talteen, tärkkelykset muunnetaan sokerilajeiksi, valkuaisten makua ja sulavaisuutta parannetaan”, Heikki Huhtamäki kirjoitti. Ajatus on sama kuin vaikkapa RETHINK-projektissa (s. 33). 

”Isommat ajanmukaiset tehtaat, joilla on tieteellisesti koulutettuja voimia ja riittävän suuret laboratoriot, voivat kehittää aivan uusia ravintovalmisteita, joille on ominaista, ettei niistä enää tunne alkuperäistä raaka-ainetta. – On jo aika ryhtyä työhön tällä saralla nykyistä laajemmin ja rohkeammin, koska siten saadaan kansan ravinnoksi paljon sellaisia raaka-aineita ja sivutuotteita, joitten käyttömahdollisuudet sellaisenaan ovat vähäiset.” 

Tämän hetken pakko kajastelee horisontissa. Ilmastonmuutos ja luontokato eivät vielä näy puutteina, mutta muutoksiin valmistaudutaan: mitä tilalle, jos jonkin raaka-aineen saatavuus vaikeutuu? Sivuvirrat kiinnostavat taas, aivan kuten 80 vuotta sitten. 

Yhteiskuntamme on globaalisti katsoen vauras, ja luovuus kukoistaa tutkimus- ja tuotekehitystyössä. Uteliaisuus taas on kaiken tieteen tekemisen tärkeä moottori. 

Innovatiivisten raaka-aineiden pääsyssä markkinoille on suuri kynnys: uuselintarvikelainsäädäntö. Pääjutussamme Solar Foodsin Pasi Vainikka avaa prosessia yrityksen näkökulmasta, ja lainsäädäntösivuilla Mari Lyyra Medfilesistä kertoo uuselintarvikkeeksi hyväksymisen prosessista.