KE 6/2010, puheenvuoro, s. 10: Tieteellinen ruokapuhe hämmentää

”Ei sisällä natriumglutamaattia”, lukee kalkkunaleikepaketissa. Kuluttaja nappaa paketin ja on iloinen, kun voi nyt välttyä natriumglutamaatin haittavaikutuksilta. ”Mitähän ne ovat?” kuluttaja miettii kurvatessaan kotipihaan.

Kotona hän lappaa jääkaappinsa täyteen elintarvikkeita, joiden pakkausmerkinnät enemmän hämmentävät kuin huojentavat. Kala ei ole enää kalaa, vaan omega 3 -rasvahappoja. Kaurahiutaleiden hiilijalanjälki on merkitty pakettiin, mutta onko se suuri vai pieni, sitä on vaikea päätellä. Ruisleipäpaketti kehuu, miten leivässä on oikeaa ruista, maissihiutaleisiin on lisätty kuitua, ja maito on D-vitaminoitua.
Mitä minä olen oikein syönyt ennen näitä pakkausmerkintöjä? kuluttaja jää pohtimaan.

Elämme tieteellisen ruokapuheen aikaa. Ilmiö liittyy yleiseen terveystietoisuuden lisääntymiseen. Tiedotusvälineet tulvivat tietoa terveellisistä elämäntavoista, ja me olemme kuuliaisina ihmisinä oppineet, että terveys on suorittamista. Terveyspuhe iskee otolliseen maaperään; henkilökohtainen terveys on mitattu nykysuomalaisen tärkeimmäksi arvoksi. Omaan napaan tuijottamisesta on tullut suoranainen hyve.
Samaan aikaan terveydestä ja hyvinvoinnista on tullut jatkuva huolenaihe.

Hallitusohjelmaa myöten meitä kehotetaan ottamaan vastuuta omasta terveydestä. Kyse ei ole paremman tai onnellisemman elämän saavuttamisesta, vaan valtiovaltaa huolettaa tuotantokoneiston eli kansalaisten kunnon ja toimintakyvyn rapautuminen. Ei olekaan ihme, että epäterveellisen ruuan verotusta pohditaan ja keskustellaan ”itseaiheutettujen” sairauksien maksajasta.

Terveyttä koskeva tutkimus tuottaa iloisia uutisia, mutta myös hämmentää. Toissapäivänä kahvi aiheutti vatsakatarria, eilen se suojeli reumalta ja tänään diabetekselta. Voin syöminen voi olla vaarallista – tai sitten ei. Tutkijat kiistelevät aiheesta, ristiriita voitelee median uutiskoneistoja ja kansa kummastelee.

Tutkijoiden rooli korostuu tiedontulvassa

Elintarviketutkijat varovat usein esittämästä ehdottomia vastauksia. Ruuasta yleispätevien tutkimustulosten antaminen on vieläkin vaikeampaa kuin vaikkapa lääketieteessä. Ruuan tuotantomenetelmät, säilytys ja valmistus voivat muuttaa terveellisenkin elintarvikkeen epäterveelliseksi ruuaksi. Ruokaa koskevan turvallisuuskriisin sattuessa tutkijoiden pitäisi kuitenkin saada suunsa auki.

Kuluttajatutkimuskeskuksen kyselyn mukaan makkaratehtaan johtajaan ei luoteta yhtä paljon kuin esimerkiksi elintarviketieteiden dosenttiin. Tutkijoiden rooli kansalaisten luottamuksen säilyttämisessä on siis ensi arvoisen tärkeä.

Sikainfluenssarokotteen ympärillä vellonut epäluulo osoitti kouriintuntuvasti luottamuksen instituutioita ja asiantuntijoita kohtaan horjuvan niin kansan kuin median piirissä. On syytä pitää mielessä, että rokotusvastaisuus vei mukaansa myös monia terveydenhuollon ammattilaisia.

Aiheellista onkin kysyä, onko asiantuntijoiden, tutkijoiden ja viranomaisten vankkumaton asema alati luotettuina tietolähteinä muuttumassa. Olisiko elintarviketutkijoiden ja -viranomaisten aika paneutua entistä tarkemmin viestintään – myös ennakoivaan viestintään?

Toimittajan kohdattava tutkija oikein

Tutkijan ja asiantuntijan on hyvä muistaa omat oikeutensa toimiessaan median kanssa. Harvoja niistä on kirjoitettu lakiin, mutta Journalistin ohjeet antavat huoneentaulun toimittajille. Fiksu toimittaja antaa haastateltavalleen hieman miettimisaikaa. ”Sopiiko, että soitan 15 tai 30 minuutin kuluttua?” haastateltava voi pyytää saattamatta toimittajaa pulaan.

Haastateltavalla on myös oikeus tietää, onko kyse siteerattavasta haastattelusta vai taustahaastattelusta ja mihin välineeseen toimittaja juttuaan tekee. Valmiin jutun tarkistaminen on useimmiten mahdollista, eikä se tarkoita epäluottamusta toimittajaa kohtaan.

Toimituskulttuurin painottuessa yhä enemmän sähköiseen ja mahdollisimman nopeaan tiedonvälitykseen, toimituksissa eletään voimistuvan ”puhelinjournalismin” aikakautta. Toimittaja kalastelee verkosta kansalaisten välittämiä tapahtumia, sattumuksia ja kokemuksia. Huhuista soitetaan toimituksen deskistä löytyvän asiantuntijan – usein juuri tutkijan – numeroon ja vaaditaan välitöntä vastausta.

Tutkijaparka yrittää googlettaa samoja huhuja, samalla kun yrittää kaivaa tieteellisistä lähteistä edes jotain tieteellisyyden häivää kommenteilleen.

”Okei, toi oli tutkimustietoa, mutta mikä on sun henkilökohtainen mielipide tästä?” tivaa toimittaja tutkijalta. Jos mielipiteitä ei kättelyssä löydy, ne halutaan hetken päästä sähköpostilla. Ympäri vuorokauden toimiva media ei nukahda, vaan ”päivystävä dosentti” herätetään vaikka keskellä yötä kommentoimaan ulkomaan toimituksen kaivamaa kummallista tutkimustulosta.

Tutkijat ja muut asiantuntijat huomaavat yhä useammin toimittajien toivovan mielipiteiden lisäksi myös persoonan likoon laittamista. Tämä kertoo journalismien muutostrendeistä. Journalismi personoituu, ja tieteen asiantuntijoistakin rakennetaan mieluusti mediapersoonia. Journalismin sisällöt hakevat muotoa viihteestä ja fiktiivisestä kerronnasta. Tunteet ovat tulleet uutisjournalismiinkin. Moni pitää tätä muutosta merkkinä journalismin kevenemisestä, vaikka kyse on enemmän kerrontatavan kuin sisällön muutoksesta.

Populaarissa tiedeviestinnässä erityisen haasteellista on riskeistä kertominen. Kuinka iso riski on se, että yksi tuhannesta ihmisestä voi sairastua? Entä paljonko on yhden prosentin sairastumisriski? Onko se yhtä paljon kuin sairastumisriskin kymmenen prosentin nousu? Usein vertailu konkreettisempaan asiaan voi auttaa: ”Riskit a:n ja b:n välillä eivät ole suuremmat kuin c:n ja d:n välillä”.

Suuri yleisö kaipaa etenkin ruuasta puhuttaessa ehdottomia vastauksia: syönkö vai enkö. Kun tutkimuslaitos lataa nettisivuilleen valtavan tekstimassan vaikealukuista tutkimustietoa, kuluttaja vain hämmentyy. Se, mikä on selkeää ja oleellista tietoa riskejä puntaroivalla tutkijalle tai asiantuntijalle, on kuluttajalle hämmentävän ristiriitaista ja pelottavaa.

Ulla Järvi
FM, lääketieteen toimittaja

Kirjoittaja on Suomen Lääkärilehden toimittaja, joka valmistelee väitöskirjaa terveysjournalismista.