KE 6/2016, teemaa: Valmistus- ja lisäaineet, Eläintuotanto on riippuvainen tuontiproteiinista

Suomessa tuotetaan paljon kasviperäistä proteiinia, mutta eläinten ruokinnassa käytettävän täydennysproteiinin omavaraisuus on heikko.

Ihmisten ja eläinten on saatava proteiinia ravinnostaan. Proteiinin määrän lisäksi ruuan proteiinikoostumus on tärkeää sekä ihmisten että eläinten ravitsemukselle. Eläinperäiset tuotteet ovat tärkeitä proteiinin lähteitä ihmisille.
Ravintotaseen ennakkotietojen mukaan suomalaisten vuonna 2015 ravinnostaan kuluttamasta proteiinista jopa lähes kolmannes saatiin lihasta. Lähes yhtä paljon proteiinia saatiin maitotuotteista. Lihoista tärkeimpiä proteiinin lähteitä ovat sianliha ja siipikarjanliha. Maitotuotteissa saadusta proteiinista hieman yli puolet on peräisin juustoista ja noin kolmannes nestemaidosta (Kuva 1).
Kasviperäisistä tuotteista vehnä on tärkeä proteiinin lähde. Myös rukiista, kaurasta, perunasta ja muista kasviperäisistä tuotteista saadaan proteiinia.

Nurmisadossa paljon proteiinia
Proteiiniomavaraisuus kuvaa sitä, miten suuri osa tarvittavasta proteiinista on kotimaista alkuperää. Proteiiniomavaraisuudesta ei ole yksiselitteistä tilastoa, mutta kokonaiskuva voidaan muodostaa tarkastelemalla kasvi- ja eläintuotteiden tuotantoa ja kulutusta sekä tuotteisiin sisältyvän proteiinin määrää. Helpoin tapa lienee mitata proteiinimääriä raakaproteiinina, vaikka proteiinin koostumuksella onkin merkitystä.
Korkea omavaraisuus on yhteydessä hyvään huoltovarmuuteen, eli kykyyn selviytyä häiriötilanteissa ja kriisioloissa mahdollisimman vähin erityisjärjestelyin ja haitoin. Proteiinin saatavuus voidaan turvata joko pitämällä yllä oma tuotantokapasiteetti tai markkinoiden avulla. Lisäksi toimiva jakelu on A ja O.
Noin 95 prosenttia Suomessa viljellystä kasviperäisestä proteiinista saadaan viljasta ja nurmesta (Kuva 2). Niiden osuus kasviperäisen proteiinin käytöstä on yli 80 prosenttia, joten kaiken kasviperäisen proteiinin omavaraisuusaste on 80−85 prosenttia. Muista Suomessa tuotettavista kasviperäisistä proteiinilähteistä tärkeimpiä ovat peruna ja rypsi. Sen sijaan härkäpavun ja muiden viime aikoina huomiota saaneiden proteiinilähteiden merkitys on toistaiseksi melko pieni.

Täydennysproteiini tuontitavaraa
Eläinperäisen proteiinin osalta tilanne kotimaisen kulutuksen ja tuotannon välillä on melko hyvin tasapainossa. Tosin eläinperäisiä tuotteita tuodaan Suomeen paljon, mutta niitä myös viedään merkittäviä määriä. Esimerkiksi juustoja sekä tuodaan että viedään runsaasti.
Proteiiniomavaraisuuden käsitettä käytetään kuitenkin kirjavasti. Yleisin sekaannus syntyy, kun esille otetaan numerotietoa, esimerkiksi heikko täydennysproteiiniomavaraisuus, vaikka se kuvaa vain osatilannetta. Täydennysproteiinia tuodaan Suomeen paljon. Sen osalta omavaraisuusaste on vain noin 15 prosenttia.
Täydennysproteiinia käytetään lähinnä korvaamaan kotimaisen viljan ja muiden rehuaineiden puutteita tuotantoeläinten ruokinnassa. Ilman täydennysproteiinia rehun aminohappokoostumus ei olisi ravitsemuksellisesti sopiva, joten se on tärkeä osa rehua. Tärkeimpiä Suomeen tuotavan täydennysproteiinin lähteitä ovat soija ja rapsi, jotka sopivat koostumukseltaan ja hinnaltaan rehuksi. Esimerkiksi Suomeen vuosittain tuodun soijan arvo on kymmeniä miljoonia euroja.
Nurmet ovat Suomessa jopa viljaakin tärkeämpi proteiinin tuottaja. Nurmesta saatava proteiini sekä valtaosa viljoista saatavasta proteiinista käytetään eläinten rehuksi. Viljat ovat suuren käyttömääränsä vuoksi tärkeä proteiinin lähde, vaikka niiden proteiinipitoisuudet ovat pieniä soijaan verrattuna.
Etenkin lypsylehmille ja vasikoille tarvitaan proteiinipitoisia täydennysrehuja, vaikka märehtijät saavat tarvitsemansa typellisen aineen pääosin säilörehusta ja viljoista. Naudoilla merkittävin täydennysproteiinin lähde on rypsi ja rapsi. Sikojen ja siipikarjan ruokinnassa puolestaan käytetään runsaasti soijaa sen hyvän aminohappokoostumuksen, hinnan ja saatavuuden vuoksi. Kotimaisia, melko hyvin korvaavia lähteitä on olemassa, mutta niiden hintataso, koostumus tai saatavuus voivat rajoittaa käyttöä.

Megatrendit kasvattavat kysyntää
Proteiinin tuotanto ja kulutus ovat alueellisesti epätasapainossa. Esimerkiksi maailman soijapapusadosta noin neljä viidesosaa korjataan Amerikoissa, mutta EU ja Kiina ovat sen merkittävimpiä käyttäjiä.
Väestönkasvu lisää proteiinin kysyntää lähivuosikymmeninä etenkin Afrikassa. Lisäksi elintason nousu Aasiassa ja Afrikassa lisää eläinperäisen proteiinin kysyntää, mikä näkyy jo nyt muun muassa Kiinassa kasvavana eläintuotteiden kysyntänä. Eläinperäisistä tuotteista saadaan globaalisti jopa kolmannes proteiinista. On arvioitu, että vuonna 2050 kulutus on kaksinkertainen vuosituhannen alkuun verrattuna.
Kasvava kysyntä voi luoda markkinoita myös suomalaisille eläintuotteille, mistä on hyvä esimerkki äskettäin avautunut mahdollisuus viedä sianlihaa Kiinaan. Kysynnän kasvu voi myös näkyä nousevina maailmanmarkkinahintoina. Se saattaa luoda mahdollisuuksia kotimaisen, kasviperäisen proteiinituotannon lisäämiselle ja tuontisoijan korvaamiselle.
Myös ympäristönäkökohtien korostuminen ja sivutuotteiden entistä tehokkaampi hyödyntäminen proteiinilähteenä voivat vaikuttaa markkinoihin.

Miten omavaraisuutta paremmaksi?
Kotimaisen proteiinituotannon lisäämiseksi on monia keinoja. Kasvinjalostus, viljelytapojen ja viljelykierron kehittäminen sekä satotasojen nostaminen ovat avainkeinoja parantaa proteiinipitoisten kasvien viljelyn kilpailukykyä ja laskea yksikkötuotantokustannuksia. Esimerkiksi palkokasvien maanparannus- ja typensidontaominaisuuksien hyödyntäminen viljelykierrossa voi olla ratkaisevaa.
Myös nurmikasvien entistä laajempi käyttö ja viljojen proteiinipitoisuuden nostaminen voivat olla varteenotettavia keinoja parantaa proteiiniomavaraisuutta.
Rehukäytössä proteiinin hinta on erittäin tärkeä tekijä. Siksi kotimaisen proteiinin rehukäytön lisäämisen kannalta on tärkeää, että se ei ole tuontivaihtoehtoja kalliimpaa.
Pidemmällä aikajänteellä myös uudet proteiinilähteet, kuten levät ja hyönteiset tai uudet viljelykasvit voivat nousta merkittävään asemaan. Toistaiseksi niiden rooli on kuitenkin marginaalinen. Lisäpotkua voitaisiin saada kotimaisista innovaatioista, joilla proteiinituotantoa saadaan tuotteistettua ja tuotettua sekä edullisia massatuotteita että korkean arvonlisän tuotteita.

Jarkko Niemi
professori
Luonnonvarakeskus Luke
jarkko.niemi(at)luke.fi