KE 1/2016, Puheenvuoro, s. 17: Valvonnasta strategiseen laatujohtamiseen

Laadunvalvonnalla on pitkä historia. On vuosia siitä, kun yrityksissä oli erillisiä laaduntarkkailuosastoja, joiden tehtävänä oli havainnoida ja mitata työn tuloksia ja tämän perusteella erotella virheelliset tuotteet myyntikelpoisista. Vähitellen ymmärrettiin, että laatu syntyy tekemällä, ei ulkopuolisilla tarkkailijoilla. Alettiin puhua laadunvarmistuksesta.
Laatujohtaminen tuli ryminällä elintarvikealalle 1990-luvulla Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. Suurissa yrityksissä alettiin kilpaa rakentaa ISO 9000 standardien mukaisia laatujärjestelmiä, joita seurasivat ympäristö, työturvallisuus- ja muut syventävät järjestelmät. Myös pk-yritykset lähtivät kehittämään omia järjestelmiään.

Tultaessa 2000-luvulle vienti, tuonti ja elintarvikkeiden liikkuvuus maasta toiseen kasvoivat. Toisaalta ikävät ruokaskandaalit seurasivat toinen toistaan. Elintarviketurvallisuus ja sen varmistaminen ovat tulleetkin entistä tärkeämmiksi. Elintarvikelainsäädäntöä on kiristetty. Sekä EU:n harmonisoidut direktiivit että kansallinen lainsäädäntö määräävät puitteet turvallisten elintarvikkeiden valmistukselle.
Turvallisten elintarvikkeiden valmistamiseksi on luotu myös erityiset standardit, ensin elintarviketurvallisuuden hallintajärjestelmä ISO 22 000 ja sitten vielä joukko tarkempia järjestelmiä, esimerkiksi ISO FSSC 22 000, jossa on lisäksi spesifisiä vaatimuksia tuotantoympäristölle ja toiminnoille.

Kun sertifikaatti on seinällä, voidaanko olettaa kaiken olevan hyvin? Usein vaatimus sertifioidun laatujärjestelmän rakentamisesta tulee yrityksen ulkopuolelta. Silloin on vaarana, että järjestelmän rakentamiseen ja hyödyntämiseen ei sitouduta syvällisesti, vaan koko homma jää ulkokohtaiseksi kummajaiseksi – jopa väistämättömäksi pahaksi ja kustannukseksi.
Vaikka sertifikaatti saataisiinkin, valtava kehittämisen potentiaali jää hyödyntämättä. Parhaimmillaankin laatujärjestelmä on kokonaisvaltainen johtamisjärjestelmä ja jatkuvan parantamisen väline kaikilla yrityksen osa-alueilla. Sitä voi ja pitää hyödyntää esimerkiksi tuotekehitysprosessin hallinnan kehittämiseen, ostojen ja toimittajakontaktien hallitsemiseen tai ulkoistetun kunnossapidon ja puhdistuspalvelun saumattomaan toimivuuteen. Hyötyinä ovat elintarviketurvallisuuden varmistaminen ja kustannussäästöt. Mutta nämä bonukset saadaan vasta silloin, kun on sisäistänyt laatujärjestelmien todellisen tarkoituksen: laatujärjestelmä antaa käytännön työkalut johtamiseen ja jatkuvaan parantamiseen.

Omavalvonta on oleellinen osa yritysten laadunvalvontaa, on niillä laatujärjestelmä tai ei. Omavalvonnan lähtökohta on kriittisten pisteiden vaaran arviointi (HACCP Hazard Analysis Critical Control Point). Käytännön työssä HACCP on osoittanut arvokkaaksi havainnointimenetelmäksi.
Kaikki prosessit, tuotantoympäristö ja muutkin toiminnot, kuten osto-, tuotekehitys- ja markkinointitoiminnot kannattaa käydä huolella läpi. Arviointi onnistuu, kun siihen otetaan mukaan kyseisen osa-alueen vastuuhenkilöt, työntekijöitä ja tarvittaessa ulkopuolisia asiantuntijoita. Kaikesta suunnittelusta huolimatta joka kerran löytyy uusia vaaranpaikkoja, jotka porukalla ideoiden saadaan hallintaan kriittisten pisteiden valvonta- ja tukiohjelmien avulla.

”Luottamus hyvä, valvonta paras!”. Näin totesi aikanaan suuresti arvostamani, jo edesmennyt vuorineuvos Pentti Avotie Saarioinen Oy:stä. Mielestäni tämä lause tarkoittaa sitä, että havainnoidaan valvottavat kohteet, luodaan niihin valvontamenettelyt ja noudatetaan sekä kehitetään niitä jatkuvasti. Toisaalta yritykseen luodaan luottamuksen ilmapiiri, jossa ammattitaitoinen henkilöstö toimii yrityksen periaatteiden mukaisesti ja on ylpeä työstään.
Myös koko järjestelmä vaatii säännöllistä arviointia: erilaisia valvontakierroksia sekä sisäisiä ja ulkoisia auditointeja. Vähitellen nämä kierrokset muuttuvat puutteiden havainnoinnista kehittämisen välineiksi. Silloin ollaan jo pitkällä jatkuvan parantamisen polulla.

Eeva-Liisa Lehto
kehityspäällikkö
Foodwest Oy