KE 6/2010, s. 26: Hyvä paha ruoka

Vastakkainasettelut ja mustavalkoinen puhetapa hankaloittavat rakentavan keskustelun syntymistä ruokatalouden kestävyydestä.

Kuinka ruokimme maailman vuonna 2050? On epätodennäköistä, että pystymme nykyisillä kulutustottumuksilla ja tuotantomenetelmillä säilyttämään luonnon ja lajikkeiden monimuotoisuuden, turvaamaan kaikille maailman ihmisille tasavertaisen ja terveellisen ruuan ja mahdollistamaan maaseutujen elinvoimaisuuden.

Kysymys on erittäin oleellinen myös meillä Suomessa: kenen ruokaa ja millä ehdoilla syömme nyt ja tulevaisuudessa?

Kilpailevat logiikat kestävyysajattelussa

Kotimainen vai ulkomainen ruoka, suuri- vai pienimuotoinen tuotanto, ruuan määrä vai laatu, liha- vai kasvissyönti…? Nämä ja monet muut ristiriidat hallitsevat julkisia keskusteluita nykyisen ruokajärjestelmämme tilasta.

Nykyaikaiseen teolliseen ruuantuotantoon perustuvan ja vaihtoehtoisia tuotanto- ja jakelutapoja suosivien järjestelmien kannattajat ovat asettautuneet vastakkain. Vaikka molemmat suuntaukset tunnustavat ruokaan ja sen tuotantoon liittyvät globaalit ja paikalliset haasteet, ne tarjoavat hyvin erilaisia ratkaisuja sosio-kulttuurisesti, ympäristöllisesti ja taloudellisesti kestävämpään ruokajärjestelmään. Taustalla vallitsevat kilpailevat logiikat siitä, minkälainen kestävän ruokatalousjärjestelmän tulisi olla.

Nykyinen globaali ruuantuotanto, -prosessointi ja -jakelujärjestelmä pysyvät käynnissä pääosin halpojen raaka-aineiden, työvoiman ja öljyn ansiosta. Suuryritykset ja rahamarkkinat ovat luonnollinen osa globaalia järjestelmää.

Sen puolestapuhujat uskovat teknologiaan ja tehokkuuteen kestävyyden ajureina sekä kannattavan liiketoiminnan edellytyksinä. Heille suuren mittakaavan tuotanto on ainut järkevä vaihtoehto kattamaan ihmisten ruokapöydät monipuolisesti; pienimuotoinen (luomu-)tuotanto ei riittäisi turvaamaan ruokaa kaikille maailman asukkaille (Collier 2008 & 2009, Pinstrup-Andersen 2009, Rosset et al. 2000).

Globaali ruokatalousjärjestelmä ei tietenkään vaikuta tyhjiössä, vaan laajenee enenevissä määrin kansainvälisten instituutioiden tukemana kansallisten rajojen sisäpuolelle – myös Suomeen.

Globaalia järjestelmää vastustavien aloitteiden määrä on suuri ja kirjava. Vaihtoehtoja toisenlaisen ruokatalouden rakentamiselle on syntynyt useita niin tuotantoon ja prosessointiin kuin jakeluun ja kulutukseen. Näitä ovat esimerkiksi luomuliike, paikallis- ja lähiruokaliikkeet, Slow Food -liike, kaupunkiviljely, Reilu Kauppa, ruokapiirit ja ”vaihtoehtoisruokaan” erikoistuneet kivijalkakaupat.

Vaihtoehtoisen ruokatalouden puolestapuhujat ja toimijat pyrkivät edistämään pienimuotoista toimintaa ja lähiruokaa. He painottavat kaikenkattavan paikallistalouden merkitystä (Hinrichs 2003, Patel 2008, Pollan 2008, Sumberg 2009). Tämä tarkoittaa mm. öljy- ja kemikaalivapaiden tuotantomenetelmien käytön edistämistä, maan, jätteiden ja energian kierrättämistä ja paikallisten sesonkien suosimista sekä tuotannossa että kulutuksessa. Vaihtoehtoisuuden kannattajat painottavat erityisesti myös osapuolten välisten valta-asetelmien tasoittamista sekä ihmisten, eläinten ja ympäristön asettamista etusijalle päätöksenteossa.

Kestävyyden monet kriteerit

Kestävyys, terveellisyys, paikallisuus ja taloudellisuus ovat kaikki hyvin tulkinnanvaraisia käsitteitä. Kun yhdelle kestävästi tuotettu ruoka merkitsee luonnonmukaista tuotantoa, toiselle se voi olla modernin teknologian ja apulantojen hyödyntämistä sadon määrän ja laadun parantamiseksi.

Paikallisuus voi tarkoittaa 150 kilometrin säteeltä tullutta ruokaa, ranskalaista Brie-juustoa tai naapurin takapihalta poimittuja omenoita. Toisaalta paikallisuus voi määrittyä purkin kyljestä välittyvän maalaisidyllimielikuvan perusteella.

Lautasmallin mukainen annos, super food -dieetti, lisäaineeton ruoka, kotimaiset kasvikset tai ylipäänsä ”kaikkea mutta kohtuudella” edustavat ihmisten erilaisia käsityksiä terveellisestä ruuasta. Myös taloudellisuus on subjektiivista: kun mainoslause ”osta kolme, maksa kaksi” houkuttelee yhtä asiakasta, toinen voi hinnan sijaan pyrkiä minimoimaan hukkaan menevän ruuan määrän.

Kultainen keskitie vai jaettu toinen sija?

Mustavalkoisuutta lisää vaihtoehtojen yksipuolinen tarkastelu. Vaihtoehtona ei ole talvella valita ulkomaisen auringon alla kasvaneen tomaatin tai kotimaisen energiasyöpön kasvihuonetomaatin välillä, vaan voimme myös syödä esimerkiksi porkkana-, punajuuri-, lanttu-, tai kaaliraastetta puolukalla höystettynä.

Kaukaa tuotujen tuotteiden ostoa perustellaan usein sillä, että kulutuksella luodaan työpaikkoja köyhille alueille. Samalla unohdetaan kuitenkin kysyä, millaisia työpaikkoja ja millä työehdoilla tulemme kannattaneeksi saadaksemme halpoja tuotteita markkinoille. Ruuan kalleudesta puhuttaessa harvemmin tulee mainituksi se, kuinka jopa kolmannes kotitalouksiimme hankitusta ruuasta päätyy roskakoriin ja hävikin osuus koko elintarvikeketjussa on arviolta 25–50 % (Ruokatieto 2010, Tarvainen 2009).

Se, miksi ruokataloudestamme puhuminen on erityisen hankalaa, on ruokaan liittyvä todellisuus: ruoka on kaikkien perusoikeus, mutta harvojen kulutushyödyke. Nykyinen globaali ruokajärjestelmämme edustaa tätä kahtiajakoa, jossa toiset taistelevat toimeentulonsa eteen tuottamalla perusraaka-aineita jatkojalostettaviksi ja toiset pitävät osakkeenomistajat tyytyväisinä tekemällä voittoa – mustavalkoisesti.

Asetelma on hankala, mutta ei mahdoton. Niinpä yhteisen dialogin löytäminen erilaisten asetelmien ja toimijoiden kesken on hyvin tärkeää. Avoimuuteen ja selkeisiin, tasavertaisiin pelisääntöihin tulisi pyrkiä.

Suomessa vallitsee äärimmäisen keskittynyt kaupan rakenne: kahden suurimman ryhmittymän, Keskon ja SOK:n, yhteenlaskettu markkinaosuus päivittäistavarakaupan vähittäismarkkinoilla on yli 70 prosenttia (Kilpailuvirasto 2008). Pienten toimijoiden neuvotteluasema on useimmiten heikko suurten toimijoiden rinnalla. Vaikka asia on yleisesti tunnustettu, tulisi siihen kiinnittää erityistä huomiota päätöksentekotilanteissa. On tärkeää muistaa, että myös kultainen keskitie voi osoittautua toiselle kultaisena ja toiselle mutaisena.

Galina Kallio
tutkija
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu
galina.kallio(at)aalto.fi