6 Suomella on velvollisuus oman ruuan tuotantoon

Suomalainen on ruoan saatavuuden suhteen tuudittautunut noin kahden viime sukupolven aikana saavutettuun turvallisuuden tunteeseen. Pulasta ja säännöstelystä on päästy tilanteeseen, jossa kotitalouksilta kuluu elintarvikkeisiin vain alle viidennes nettoansioistaan. Huoltovarmuudesta puhuminen ei ole muodikasta. Onkin kiinnostavaa, millaista politiikkaa tänä vuonna valmistuvaksi odotettava Kansallinen ruokastrategia 2020 alustaa. Strategian valmisteluun liittyvä nettifoorumi ”Mitä meillä huomenna syödään” (otakantaa.fi) on juuri sulkeutumassa; 134 kannanottoa tätä kirjoitettaessa osoittavat kansalaiskeskustelun olevan vielä varsin laimeaa.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa yksin demografisista syistä lähes yhdeksään miljardiin noin vuoteen 2050 mennessä. Väestönkasvu keskittyy köyhiin, jo ennestään väkirikkaisiin maihin. Samanaikaisesti teollistuneiden maiden väestöt vanhenevat ja maaseudut tyhjenevät. Ruoan tuotannon kasvu on yhä selvemmin jäänyt väestönkasvun jälkeen.

Ilmastonmuutoksen odotetaan merkittävästi vaikeuttavan maataloustuotantoa useilla nykyisin tärkeillä viljelyalueilla. Esimerkiksi viljan viejänä tunnettu Australia kamppailee poikkeuksellisen kuivien kasvukausien toistuessa. Muutenkin vesipula pahenee pohjavesivarojen ehtyessä ja jokien kuivuessa liikakäytön seurauksena. Jo nykyisin maatalouden osuus on 70 prosenttia ihmiskunnan makean veden käytöstä. Peltoalan lisäykseen on joitain mahdollisuuksia, mutta koko maapinta-alaa ei likikään voi valjastaa pelloille ja laitumille.

Elämää ylläpitävä ekologinen järjestelmä vaatii biodiversiteetin säilymistä, mikä puolestaan edellyttää monimuotoista elinympäristömosaiikkia monomaisemien sijaan. Öljyhuippu on aiheuttanut hallitsemattomasti ryntäyksiä peltobiopolttoaineiden tuotantoon, ruuan tuotannon kustannuksella. Ruuan tuotannon globaalin, henkeä kohden lasketun volyymin säilyttämiselle, saati kasvattamiselle, on siis merkittäviä demografiseen kehitykseen, luonnonvarojen riittävyyteen ja ympäristön kantokykyyn liittyviä vaikeuksia.

Toisaalta taloudellisen kasvun välttämättömyyteen nojaavat tulevaisuusodotukset ennustavat kasvavan väestön keskimäärin vaurastuvan. Kiinan ja Intian talouksien kasvu ja niiden miljardiväestöjen vaurastumiskehitys ovat tästä jo esimerkkeinä.

Lähes luonnonlainomaisesti vaurastuminen on johtanut eläintuotteiden osuuden kasvuun ruokavalioissa. Suomessa ja yleisesti teollisuusmaissa eläintuotteiden osuus ylittää ravitsemuksellisesti suotuisan tason (ks. Aleksi Neuvonen ja Outi Kuittinen, KE 1/10). Koska kilojoule energiaa tai gramma proteiinia eläintuotteessa verrattuna samaan määrään kasvituotteessa vaatii noin 7–10-kertaisen määrän maataloustuotantoa, on mm. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAOn johtaja yhtynyt kuoroon, joka vaatii maataloustuotannon määrän kaksinkertaistamista nykyisestä vuoteen 2050 mennessä!

Globaalin elintarviketilanteen synkkenemisnäkymiin ovat keinottelijat jo heränneet. Maailmanmarkkinoilla liikkuva osuus maataloustuotannosta on vielä varsin pieni, noin 15 prosenttia, mutta sen vaikutus koettuihin hintaheilahteluihin on suuri. Markkina ei piittaa siitä, että hinnannousu iskee tuntuvimmin juuri köyhiin, joiden ruokaturva muutenkin on heikko.

Parin vuoden takainen hintapiikki, johon spekulanteilla oli mm. ruokapolitiikan kv. tutkimuslaitoksen IFPRI:n sekä OECD:n mukaan merkittävä osuus, sysäsi 200 miljoonaa kehitysmaiden ihmistä lisää nälkää näkevien joukkoon. Hinnannousu tuntui myös Suomessa; jokaista ateriaa kohden oli kansantalouden tasolla myytävä entistä suurempi määrä kännyköitä. Maan kahminta (land grabbing), jossa valtiot ja suuryritykset hankkivat kehitysmaiden hallitusten kanssa kähmityin, kyseenalaisin sopimuksen peltomaata miljoonien hehtaarien aloja omiin tarpeisiinsa, on arveluttavaa varautumista.

Johtopäätös meille suomalaisille on selvä. Jokaiselle kansalaiselle, jokaiselle päättäjälle yrityksissä ja julkisella sektorilla tulee olla kristallin kirkasta, että kotimaisen maatalouden ja siihen perustuvan elintarviketeollisuuden merkitys on kasvava ja strateginen. Tulevaisuuden kestävä ruokaturva ei tule perustumaan globaaliin keskittämiseen ja ulkoistamiseen, vaan paikallisten tuotannon ja kulutuksen järjestelmien globaaliin verkostoitumiseen. Tämä tarkoittaa kansakunnille sekä oikeutta että velvollisuutta omaan ruoan tuotantoon; etenkään köyhempien riisikulhoille ei pitäisi olla mitään asiaa. Globaali elintarviketilanne ja -näkymä velvoittavat myös Suomen huolehtimaan kotimaisesta tuotannosta.

Juha Helenius
agroekologian professori
Helsingin yliopisto