34 Kestävä kehitys koulujen ruokalistalle

Koulun ruokakasvatus tulisi saada olennaiseksi osaksi kestävän kehityksen kasvatusta. Silloin kouluruokailu pystytään kytkemään kiinteästi opetuksen sisältöihin ja tavoitteisiin. Tämä nostaisi suomalaisen kouluruokailumallin laadullisesti uudelle tasolle. Suomella olisi siten kaikki edellytykset tulla kansainvälisesti tunnetuksi paitsi kouluruokailun myös ruokakasvatuksen mallimaana.

Käsitteenä kestävä kehitys on jäänyt melko etäiseksi. Siitä puhutaan ylevin, mutta kovin yleisin sanankääntein. Koulujen opetussuunnitelmissa mainitaan ihmisten ja luonnon hyvinvointi, sosio-kulttuurinen vuorovaikutus, hyvän elämän edellytykset, nykyiset ja tulevat sukupolvet sekä tulevaisuuden rakentaminen ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäville ratkaisuille. Näin yleisellä tasolla ilmaistuna käsite jää helposti hämäräksi.

Lisäksi kestävä kehitys ymmärretään usein pelkästään ympäristökysymyksenä, ja ympäristökysymyksistäkin tuodaan esiin nykyisin usein vain ilmastonmuutos. Sekaannusta lisää, että ”ympäristöllä” tarkoitetaan joko fyysistä (luonnon) ympäristöä tai se ymmärretään laajemmin sekä fyysisenä ympäristönä että ihmisten välisenä sosiaalisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Kestävä kehitys avautuu ruokakasvatuksen avulla

Kestävän kehityksen tutkimuksessa on viime aikoina korostetusti tuotu esiin tarve sitoa tavoitteet sellaiseen käytännölliseen yhteyteen, joka on yhteiskunnan kannalta merkityksellinen ja jonka kautta avautuu näkökulma maailmanlaajuisiin yhteiskunnallisiin – ja ympäristöongelmiin. Tarkastelun tulee olla ongelmalähtöistä ja poikkitieteistä siten, että siihen sisältyy vuorovaikutteinen oppiminen.

Eräs hyvin luonteva teema on ruoka, sillä syöminen kuuluu päivittäisiin perustarpeisiin. Vaikka syöminen on osa päivittäistä arkea, ruuan tuotanto ja sen alkuperä eivät sitä ole. Elintarvikkeiden maailmanlaajuinen kauppa ja valmisruokien jatkuvasti kasvava valikoima ovat hämärtäneet lasten ja nuorten käsitystä ruuan alkuperästä. Samalla käsitys ihmisen ja luonnon tasapainoisesta vuorovaikutuksesta on katoamassa.

Siteet maaseutuun ja maatalouteen ovat löyhtyneet. Ihmiset eivät tiedä, minkälainen yhteys ruualla on maatalouteen, kulttuuriin, maisemaan ja ympäristöön. Hyvän ravitsemuksen yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen merkitys unohtuu päättäjiltäkin, kun haetaan kustannussäästöjä. Ruualla onkin hyvin monia kytkentöjä, jotka edustavat kestävän kehityksen eri osa-alueita (Kuva 1).

Ruokakasvatus toteutuu parhaimmillaan koulun oppilaiden, opetus- ja keittiöhenkilöstön yhteisvoimin. Kokemusten kannalta päivittäin toistuvalla kouluruokailulla on keskeinen osa, ja se tulisikin istuttaa osaksi kestävän kehityksen kasvatusta. Näin oppituntien tietopainotteinen opetus kestävän kehityksen eri ulottuvuuksista yhdistyy omakohtaisiin kokemuksiin ja havainnollistuu käytännössä. Henkilökohtaiset valinnat ovat osa ruokakasvatusta ja ne osoittavat, missä määrin viesti on mennyt perille, mutta pelkästään niillä ei maailmaa muuteta. Ruokakasvatuksessa tulee kiinnittää huomiota kansalaisaktiivisuuteen ja osoittaa vaikuttamisen keinot ja kanavat.

Kouluruokailun mahdollisuudet kiinnostavat muuallakin

Suomalaisella kouluruokailulla on pitkät perinteet, ja se on saanut vuosikymmenien kuluessa runsaasti myönteistä huomiota maailmalla. Myös Ruotsissa kouluruoka on maksutonta, mutta toteutuksessa on kuntakohtaisia eroja. Parhaimmillaan ruotsalainen malli osallistaa oppilaat ottamalla heidät mukaan suunnitteluun yhdessä ruokahenkilöstön kanssa. Monissa kouluissa opettajilla on mahdollisuus ns. pedagogiseen lounaaseen, jonka puitteissa painotetaan kouluruokailun merkitystä kasvatustilanteena.

YK on nimittänyt kuluvan vuosikymmenen 2005–2014 kestävän kehityksen kasvatuksen vuosikymmeneksi. Sen myötä kiinnostus kouluruokailua kohtaan on lisääntynyt monessa maassa. Ruokailun kasvattava vaikutus nähdään tärkeänä, ja sitä halutaan kehittää niin, että se tukisi paremmin kestävän kehityksen tavoitteita. Koko koulu -lähestymistavassa oppiaineet ja kouluruokailu integroituvat ravitsemus-, terveys- ja kestävän kehityksen kasvatukseksi.

Esimerkkejä on monista maista. Tanskassa toteutetaan kokonaisvaltaista ruokakasvatusta, jossa yhdistyvät liikunta, terveystieto, ruuan reitti ja ruuan sosiaalinen yhdessä tekeminen ja yhdessä syöminen. Italiassa oppilaiden vanhemmat ovat mukana koulujen ruokalatoimikunnissa, ja kestävää kehitystä toteutetaan lähi- ja luomuruoan kautta.

Yhteispohjoismaisessa iPOPY -hankkeessa (innovative Public Organic Food Procurement for Youth) tutkitaan ruokapalveluhenkilöstön, opettajien ja oppilaiden kestävää kehitystä ja luomuruokaa koskevia näkemyksiä, opetusta ja oppimista. Norjassa ja Suomessa on kehitetty erityisesti koulu-maatilayhteistyötä osana ruokakasvatusta.

Helmi Risku-Norja
vanhempi tutkija
MTT
helmi.risku-norja(at)mtt.fi

*******************************
Ruokakasvatus on opetuksen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia

Kouluruokailun ja koulujen ruokakasvatuksen yhteyksiä opetuksen tavoitteisiin ja kestävän kehityksen kasvatukseen selvitettiin vuosina 2008–2009 laajassa kyselytutkimuksessa, joka lähetettiin kaikkiin Suomen alakouluihin. Lisäksi käytiin läpi noin 300 koulun opetussuunnitelmat. Tutkimus liittyy sekä MTT:n kunnallisia ruokapalveluja koskevaan hankekokonaisuuteen että Suomen Akatemian rahoittamaan SEED-hankkeeseen, jossa tutkitaan ja kehitetään monipuolisesti kestävän kehityksen kasvatusta suomalaisessa perusopetuksessa.

Tulokset osoittavat, että kouluruokailua ei juurikaan käytetä hyväksi opetuksessa, vaan se nähdään opetuksesta erillisenä asiana, joka kuuluu oppilashuollon piiriin ja liitetään vahvasti terveys-, ravitsemus- ja tapakasvatukseen. Laajempi ruokakasvatuksen käsite ei ole tuttu. Silloin harvoin, kun kouluruokailulla nähdään yhteyksiä opetuksen tavoitteisiin, mainitaan se lähinnä ympäristö- ja luonnontiedon opetuksen yhteydessä. Kestävän kehityksen kasvatus käsitetään usein varsin suppeasti ympäristökasvatuksena, jolloin painotukset ovat kierrätyksessä, energian ja materiaalien säästämistavoitteissa sekä luonnonsuojelussa. Omien valintojen merkitys korostuu.

Kouluissa arvostetaan lähiruokaa ja kotimaisuutta ja kannetaan huolta lasten vieraantumisesta tavallisesta ja terveellisestä perusruoasta. Kuitenkin koetaan, että ruokaa koskevat päätökset tehdään muualla, ja koulun vaikutusmahdollisuudet ovat olemattomat. Näin ollen, vaikka oppilaille painotetaan oman toiminnan merkitystä, toisaalta tunnetaan voimattomuutta muuttaa käytäntöjä. Oppilaille menevä piiloviesti ja julkilausuttu viesti ovat jossain määrin ristiriitaisia.

Niissä kouluissa, joissa on (vielä) oma keittiö, sitä hyödynnetään monin tavoin oppilaiden kanssa. Yhteistyö koulun sisällä toimii yleensä hyvin, ja ilman keittiöhenkilökunnan panostusta moni asia jäisi toteutumatta. Monet keittiötoimintaa koskevat määräykset tuntuvat kuitenkin ylipääsemättömiltä, ja sen vuoksi oppilaat harvemmin ovat mukana kouluruoan valmistuksessa. Sen sijaan he osallistuvat tavalla tai toisella ruokalan siivoukseen.

Syksyiset marja- ja sieniretket, koulupuutarha, maatilavierailut, jopa kalastus ovat mukana koulujen opetusohjelmissa. Ne edustavat parhaimmillaan sekä kokemuksellisuutta että tutkivaa ja kehittävää oppimista vuorovaikutuksessa muiden kanssa, ja niiden kautta löytyy luontevasti kytkentöjä sekä ruoka- että kestävän kehityksen kasvatukseen.

Helmi Risku-Norja