KE 4/2010, s. 14 Tukkuvesiasiakkaan asema vesibisneksessä epäselvä

Suomalainen elintarviketeollisuus on yhä riippuvaisempi hyvälaatuisesta talousvedestä. Vettä käytetään tuotantoon, pesuihin, puhdistukseen, lämmönsiirtoon ja mitä erilaisempiin prosessointivaiheisiin, ja se on monen tuotteen tärkeä raaka-aine. Tukkuvesiasiakkaiden asema on kuitenkin epäselvä lainsäädännössä ja vesibisneksessä, joten tukkuvesiasiakkaiden yhteiselle edunvalvonnalle on tarvetta.

Suomessa kuluttajasuojalainsäädäntö säätelee varsin tarkasti erilaisten monopoliasemassa olevien palveluntuottajien roolia ja hinnoittelua suhteessa yksittäiseen kuluttajaan. Mutta millainen on elintarviketeollisuusyrityksen tai yleisesti ottaen yrityksen asema veden tukkuasiakkaana? Tukkuvesiasiakkaiksi voidaan laskea myös esimerkiksi sairaalat ja kylpylät, joiden toimintakyky selkeästi heikkenee, jos talousveden laadussa tai saatavuudessa ilmenee ongelmia. Missä määritellään tukkuvesiasiakkaan oikeudet?

Lainsäädännössä on puutteita

Suomessa vesihuoltolaki (VHL 9.2.2001/119) määrittelee laajimmin myös veden tukkukauppaan liittyviä asioita. Maa- ja metsätalousministeriö asetti 17.9.2008 työryhmän selvittämään vesihuoltolain ja siihen liittyvän lainsäädännön tarkistamistarpeet sekä valmistelemaan tarvittavat ehdotukset säädösmuutoksiksi. Valmistelutyöryhmässä ei kuitenkaan ollut edustettuna teollisuuden tai elintarvikealan järjestön edustajia.

Vesihuoltolakia sovelletaan tällä hetkellä asutuksen vesihuoltoon sekä asutukseen rinnastuvan elinkeinotoiminnan vesihuoltoon. Käytännössä tämä on aiheuttanut kentällä epäselvyyttä lain tulkinnassa. Tulkintoihin on jouduttu yleensä sellaisissa tilanteissa, joissa tukkuvesiasiakkaalle on aiheutunut vahinkoa veden laadun tai toimitusepävarmuuden takia.

Jos vesihuoltolaitos on laatinut tukkuvesiasiakkaalle sopimuksen samalla sopimuspohjalla kuin kuluttajasopimuksissa, tästä voi syntyä tulkintaerimielisyys esimerkiksi korvauksien suuruudesta. Joidenkin vesihuoltoammattilaisten mielestä vesihuoltolakia ei ole tarkoitettukaan sovellettavaksi muihin kuin vesihuoltonsa kannalta asutukseen rinnastettavaan elinkeinotoimintaan.

Tässä pohdinnassa on huomattava, että Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2000/60 vesipolitiikan puitedirektiiviin (2000/60/EY) 9 artikla, Vesipalveluista aiheutuvien kustannusten kattaminen toteaa asiasta selkeästi seuraavaa :

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viimeistään vuonna 2010 veden hinnoittelupolitiikka tarjoaa käyttäjille riittävät kannustimet vesivarojen tehokkaaseen käyttämiseen ja siten edistää tämän direktiivin ympäristötavoitteiden saavuttamista ja veden käytön eri sektorit, jaoteltuina ainakin teollisuuteen, kotitalouksiin ja maatalouteen, osallistuvat riittävästi vesipalveluista aiheutuvien kustannusten kattamiseen, käyttäen perusteena liitteen III mukaista taloudellista analyysiä ja ottaen huomioon pilaaja maksaa -periaatteen.

Ottamatta kantaa siihen, ehditäänkö Suomessa toteuttaa annettua aikarajaa vuoden 2010 loppuun mennessä, direktiivi tarkoittaa käytännössä, että tukkuvesiasiakkaalta laskutettavien vesikuutioiden hinta tulee kattaa ne kustannukset, joita vesihuoltolaitokselle palveluntuottamisesta koituu. Vesihuoltolain valmistelutyöryhmä ei löytänyt tulkintani mukaan täyttä yksimielisyyttä siihen, tuleeko vesihuollon soveltamisalaa laajentaa selkeästi myös laajempaan elinkeinotoimintaan:

Työryhmä katsoo, että vesihuoltolain soveltamisalan piiriin kuulumattoman elinkeinotoiminnan vesihuolto saattaa poiketa niin paljon vesihuoltolain sääntelyn ensisijaisena kohteena olevasta asutuksen vesihuollosta, että lain soveltamisalan laajentaminen ei ole tässä suhteessa tarkoituksenmukaista. Jos elinkeinotoiminta sisällytettäisiin nykyistä laajemmin vesihuoltolain soveltamisalaan, tulisi esimerkiksi teollisuuslaitosten vesihuollon käyttömaksujen olla samansuuruisia kuin muilla asiakkailla, liittämisvelvollisuus vesihuoltolaitoksen verkostoon toiminta-alueella laajenisi kaikkeen elinkeinotoimintaan ja vesihuollon palveluihin kohdistuvat asiakkaiden vaatimukset saattaisivat nousta vesihuoltolaitosten näkökulmasta kohtuuttomiksi.

Terveydensuojelulaissa (763/1994) määritellään taas selkeästi, että talousvedeksi määritellään sellainen vesi, jota käytetään elintarvikealan yrityksissä valmistukseen, jalostukseen, säilytykseen tai markkinoille saattamiseen. Miten käytännössä rajataan elinkeinotoiminta kuulumaan joko vesihuoltolain soveltamisen piiriin tai jättää sen ulkopuolelle?

Vesiverkostot rapistuvat

Monesti elintarviketeollisuuden talousveden tarpeet lisäävät vesihuoltolaitoksen vesijohtoverkostojen suurentamistarpeita. Tietojeni mukaan eräs elintarvikeyritys käytti kunnallisen vesihuoltolaitoksen vuorokautisesta vedentuottokyvystä jopa 70–75 %. Ovatko talousvesiverkostot tiiviitä ja käyttöelinkaareltaan sellaisia, että tukkuvesiasiakkaan tuotannolle ei koidu verkoston kunnosta kohtuutonta haittaa myöskään tulevaisuudessa?

Suomen Rakennusinsinöörien Liiton vuonna 2009 toteutetussa hankkeessa arvioitiin rakennetun omaisuuden tilaa. Vesijohdoista yli 30 % ja viemäreistä 37 % on jo yli 30 vuotta vanhoja. Arvion mukaan tämänhetkinen vesihuoltoverkostojen saneeraustaso on riittämätön. Se tulisi korottaa nykyisestä tasosta 120 miljoonaa euroa vuodessa noin kolminkertaiseksi.

Lisäksi on arvioitu, että huonokuntoisten vesijohtojen osuus on noin 6 % ja huonokuntoisten viemärien noin 12 % verkoston kokonaispituudesta (Näkemyksiä vesihuoltoverkostojen saneeraustoiminnan kehittämisestä.Maa- ja metsätalousministeriö, FCG Planeko Oy. 23.10.2009). Jossain kohtaa tulee varmasti vastaan tilanne, ettei jakeluverkosto pystykään enää tuottamaan laadukasta talousvettä.

Vesihuoltolain uudistamista pohtinut työryhmäkin toteaa selkeästi, että vesihuoltolaitosten verkosto-omaisuutta ei ole ylläpidetty asianmukaisella tavalla ja että saneerausta on jo laiminlyöty liian kauan. Teollisuuden edunvalvonta edellyttäisi ruohonjuuritason selkeätä edunvalvontatoimintaa tai sopimusteknisesti sovittua talousverkoston ylläpito-ohjelmaa.

Valmistelutyöryhmä toteaa, että vesihuoltolakiin sisällytettäisiin vesihuoltolaitokselle ja sille vettä toimittavalle tai sen jätevesiä käsittelevälle yleinen velvollisuus olla selvillä ja tarkkailla laitteiston kuntoa sekä vuotovesien määrää laitoksen vesijohto- ja viemäriverkostossa. Koska korjaustoimiin on joka tapauksessa ryhdyttävä, tällä on selkeitä vaikutuksia tukkuveden hintaan: mitä käytät, siitä maksat.

Milloin tukkuasiakas saa hyvitystä?

Vesihuoltolaissa ei ole selkeästi määritelty julkisen sektorin vesihuollon varautumisvelvollisuudesta. Pidän erittäin kannatettavana valmistelutyöryhmän esittämää velvoitetta, että kaikille vesihuoltolaitoksille tulisi velvoitteeksi laatia varautumissuunnitelma samaan tapaan kuin teleyritysten valmiussuunnittelusta ja varautumisesta on säädetty viestintämarkkinalaissa. Tämä menettely parantaisi osaltaan myös teollisuusyritysten turvaa vesihuollon keskeytymisuhkan vallitessa.

Vesihuollon keskytymisestä tai veden laadun heikkenemisestä ei ole kovinkaan selkeää lainsäädäntöä olemassa. Nykytulkinnan mukaan voimassa olevan vesihuoltolain 25 §:n nojalla nämä säännökset ovat pakottavia vain kuluttajasuhteissa, eivätkä koske automaattisesti teollisuusyritystä. Asia on yrityksen kannalta kunnossa, jos vesihuoltolaitos ja tukkuvesiasiakasyritys ovat tästä erikseen sopineet. Siispä heti tarkastamaan tukkuvesisopimusta.

Vesihuollon eritystilanteita on pohtinut myös oma työryhmänsä, mutta siinäkään ei ollut teollisuuden edustajia mukana.Vesihuollon erityistilannetyöryhmän mukaan vesihuoltolaissa ja vesihuoltolaitosten yleisissä toimitusehdoissa omaksuttu vesihuollon virheen määritelmä jättää huomattavan osan vesihuoltolaitoksen vastuusta epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi.

Erityistilannetyöryhmä esitti jo vuonna 2005, että ylivoimaisen esteen käsite tulisi määritellä sopimusoikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti ja ottaa osaksi vesihuoltolaitoksen yleisiä toimitusehtoja. Vesihuoltolaitoksen yleiset toimitusehdot eivät todennäköisesti soveltuisi tukkuvesiasiakkaan toimintaan, joten ylivoimaisen esteen määrittelyt tulee pohtia vielä tarkemmin palveluntuottajan ja asiakkaan välillä.

Vesihuoltolainsäädännön uudistustyöryhmä on päätynyt ehdottamaan käytännössä yksityisasiakkaille nk. vakiohyvitystä. Se toivottavasti selkeennyttäisi korvausmenettelyjä, jotka syntyvät vesihuollon keskeytymisen seuraamuksista. Vakiohyvitys koskisi työryhmä ehdotuksen mukaan yli 12 tunnin mittaisia vesihuollonkeskeytyksiä. Millaiset tuotantokustannustappiot syntyvät jo 12 tunnin aikana? Korvaavatko yrityksen omat vakuutukset alle 12 tunnin vedenjakelukatkosta syntyneet kustannukset? Näihin kysymyksiin vastaan selkeästi: Se korvataan, mistä on sovittu.

Tukkuveden hinta noussee

Vesihuoltolainsäädäntöä valmistellut työryhmä toteaa, että vesihuoltolaitosten talouden valvonta ei kuulu varsinaisesti millekään viranomaiselle. Vesihuoltolaitokset toimivat luonnollisen monopolin suojaamina. Vesihuoltolaitoksen asiakkaalla ei siis ole kovin hyviä mahdollisuuksia kilpailuttaa palveluita.

Vesihuoltolain 18 ja 19 §:n säännökset vesihuoltolaitoksen erilaisista maksuista turvaavat kuluttaja-asiakkaan asemaa suhteessa vesihuoltolaitokseen, mutta tämä ei vielä takaa tukkuvesiasiakkaan asemaa veden hinnan määräytymisessä.
Tulkintani mukaan EU:n vesipolitiikan puitedirektiiviin (2000/60/EY) 9 artikla edellyttää, että myös tukkuvesiasiakkaat osallistuvat oikeudenmukaisessa suhteessa vesihuoltokustannusten kattamiseen, eli tukkuvesihintoja jouduttaneen korottamaan joissain tapauksissa huomattavastikin. Vallalla olevan tulkinnan mukaan vesihuoltolaitoksen asiakkaiden maksettavaksi tulee oikeudenmukaisessa suhteessa vain heidän käyttämistään palveluista aiheutuneet kustannukset.

Arkipäivän käytäntö on vielä kaukana tästä. Moniin kunnallisiin vesihuoltolaitoksiin kohdentuu selkeitä kunnallispoliittisia paineita. Paikallinen kunnallispolitiikka voi synnyttää tilanteen, jossa kunnan tärkeän työllistäjän tukkuveden hintaa pidetään poliittisen keinotekoisesti alhaisena, jotta yritys ei siirtäisi toimintaansa toiseen kuntaan tai ulkomaille. Tämä työntää vääjäämättä suurempaa maksuosuutta kuluttaja-asiakkaiden niskaan. Kun vesihuoltolaitosten talous avautuu lainmuutoksen myötä, tällaiset poliittiset toiminnot tulevat poistumaan automaattisesti.

Vesihuoltolainsäädäntöä valmistellut työryhmä toteaa raportissaan, että kustannusten kattamisen periaatteen toteuttaminen on arkipäivän vesihuoltotyössä epäselvä. Tällä hetkellä ei ole selvää, jakautuvatko vesihuollon kustannukset oikeudenmukaisesti eri asiakasryhmien kesken.

Teollisuudelle oma edunvalvonta?

Tarvitaanko teollisuudelle omaan vesialan edunvalvontaa? Saavatko teollisuusyritykset ja muut tukkuvesiasiakkaat riittävästi tasapuolista tietoa Suomen vesihuoltotoiminnan suuntaviivoista?

Olen pohtinut vakavissani tätä asiaa toimiessani yli 20 vuotta teollisuuden erilaisissa vedenkäsittelyprojekteissa. Suomi on järjestöjen ja yhdistysten luvattu maa, mutta kuka valvoo tukkuvesiasiakkaan etuja? Kuka istuisi erilaisissa vesihuoltoa pohtivissa työryhmissä ja raportoisi jäsenistöään tulevista muutoksista?

Pohdinnoissani olen tullut kesän 2010 aikana siihen käsitykseen, että Suomen tukkuvesiasiakkaat tarvitsisivat oman edunvalvontaelimensä, joka toimisi niin elintarviketeollisuuden kuin muidenkin tukkuvesiasiakkaitten edusmiehenä.
Avasin loppukesästä 2010 asiaa tukemaan verkkosivuston www.stvh.fi (Suomen Teollisuuden Veden Hankinta). Sivustolla on tarkemmin kuvattu ajatuksiani tukkuvesialan järjestötyön käynnistämiseksi. Tarkoituksenani ei ole pienyrittäjänä aiheuttaa mielipahaa tai astua kenenkään varpaille, vaan pyytää tukkuvesiasiakkaita osallistumaan keskusteluun Suomen vesihuollon kehittämisestä myös tukkuvesiasiakkaan mielipidettä kuunnellen.

Simo Heininen
toimitusjohtaja
S&H Heininen Oy – Vedenkäsittelyn asiantuntija
www.puhdasvesi.fi

Muut teemajutut samasta lehdestä :