Maailma mausteilla -blogi

8 maailman mielenkiintoisinta ravintolakonseptia

torstai 27. helmikuu 2014 / Kommentit (0)

Maailmassa on monta ravintolakonseptia, jotka nojaavat yhteen etniseen keittiöön sen kummemmin muuttamatta mitään alkuperäiseen verrattuna. Mutta ravintolan palvelukonsepti on paljon muutakin kuin ruokaa.

Perinteisesti ruoka tilataan pöytään tai ostetaan kassalta. Ruuanvalmistusta voi seurata paikallisessa pitseriassa usein lasin takaa tai pizza buffet -ravintolassa ruuan saa hakea itse noutopöydästä. Jossakin päin maailmaa asiakas jopa tekee ruuan itse pöydässä, kuten sveitsiläisessä raclettepaikassa, kiinalaisessa hotpot-ravintolassa tai korealaisessa barbeque-paikassa.

Tämän hetken kuumimmat ravintolakonseptit yhdistelevät makuihin viihdettä, fuusiota tai funktiota.

TAPAS − pieni koko ja suuri maku

Tapakset ovat hauska tapa maistaa viinin juonnin ohessa espanjalaista, paikallisen maakunnan ruokakulttuuria. Espanjalaiset ovat tosin vesittäneet oman tapas-kulttuurinsa hinnoittelemalla yhden miniannoksen useamman euron arvoiseksi.
Tapas on sinänsä yksinkertaisen nerokas keksintö, jota myös japanilaiset usein käyttävät; tehdään pieniä annoksia, joissa on mielenkiintoinen maku. Maistelija saa itse tehdä valintansa. Vain mielikuvitus on rajana, jos tapas-menetelmää käyttää vaikkapa suomalaiseen ruokaan.

80/20 fuusiossa on voimaa

Etnisen ruuan muokkaaminen paremmin paikalliseen makuun on taiteenlaji. Yleensä varminta on pitää suurin osa tuttuna ja turvallisena, mutta eksoottinen maku voi tuoda ruoka-annoksiin mukavan säväyksen.

Meksikolainen tai thaimaalainen perussetti nostattaa usein kyynelet silmiin. Mutta amerikkalaisten laimentama versio niin meksikolaisesta, thaimaalaisesta kuin kiinalaisestakin keittiöstä maistuu kaikkialla: suuret annokset ja hallittu tulisuus, ei luita eikä varsinkaan kalassa ruotoja. Mitähän amerikkalainen kokki saisi aikaan ruisleivästä, sillistä, puolukkahillosta ja karjalanpiirakasta?

YKSI annos ja siinä kaikki

Aasiassa on paljon ravintoloita, joissa tarjoillaan vain yhtä annosta. Kun edellinen asiakas nousee pöydästä, uusi annos jo odottaa seuraavaa asiakasta. Aasiassa on toki kahden annoksen paikkojakin, esimerkiksi Soulissa bibimbab-risoton saa joissain ravintoloissa raakana ja kypsänä.

Yhdysvalloissa ovat suosittuja hieman hillitymmät yhden ruuan paikat. Gourmet-hampurilaispaikoissa on jo pitkään voinut tilata burgerin omilla mieltymyksillään ja tuunata makuakin. Nyt on avattu myös hotdog-paikkoja, joissa makkaratkin tehdään käsityönä paikan päällä.

RUOKALISTA maistellen läpi

Joskus takavuosina Hong Kongissa oli ravintoloita, joissa kokki sai vapaat kädet tuoda pöytään uusia ruokalajeja, pieniä sormisyötäviä kuin coctail-tilaisuudessa. Illan lopuksi piti sitten vaan sopia, kuka hoitaa laskun.

Amerikassa on yleistynyt ravintolakonsepti, joissa chef on taiteilija ja asiakas ostaa setin ruokaa. Kokki saa vapaat kädet luoda elämyksiä asiakkaalle. Asiakas päättää ainoastaan, paljonko hän haluaa käyttää rahaa ruokaan.

KOKKIkilpailtu ravintola

Keittiöaiheisia ohjelmia on pyörinyt televisiossa koko laitteen historian ajan. Viime vuosina kokkikilpailut ovat muuttuneet enemmän tosi-tv-draaman suuntaan ja kilpailun voittajista on tullut kuuluisia.

Kilpailujen voittajista on tullut myös ravintolan omistajia. Toisaalta sinänsä hyvä kehitys; aiemmin kuuluisilla Hollywood-tähdistä NHL-pelaajiin oli omia ravintoloita ilman sen suurempaa ravintolakokemusta.

POP UP kasvaa aikuiseksi

Ylpeänä on voinut seurata, kuinka Suomessa on ravintolapäiviä. Erilaisia katuruokapaikkoja on varsinkin kehittyvissä maissa, ja valikoima on hyvä. Kärryt parkkiin ja koju on valmis. Tai niin kuin Aasiassa: iltaisin nousee värikkäitä telttaravintoloita vilkkaille ravintola-alueille.

Maailmalla parhaista pop up -ravintoloista on kasvanut oikeita ravintoloita. Itse asiassa aika hyvä työnäyte kokille kokkailla kokeeksi teltassa ja siirtyä sisätiloihin ja vakituiseksi, kun suosio on kohdallaan.

LEIPOMO takoo pienestä purtavaa

Maailmalla kilpailu kahvila-asiakkaista käy kiihkeänä. Uusia konsepteja tarvitaan perinteisen pullatiskin lisäksi. Suomalaisella leipomon kahvilalla olisi mahdollisuuksia maailmallakin. Rikas leipäkulttuuri olisi näyttävää kahvilassa tai ravintolassa tuoksuineen kaikkineen verrattuna monen maan paahtoleipäkulttuuriin.

Ainakin Shanghaissa oli tanskalaisen lihakaupan yhteydessä pieni ravintola. Asiakkaat voivat ruokailun ohella seurata, miten tuotteita valmistetaan. Possun lahtaus saattaa olla liian makaaberia katsottavaa, mutta karjalanpiirakan rypytys olisi mielenkiintoista.

NAKKIKIOSKIn paluu

Mistä nykyään saa ostettua porilaisen tai lihapiirakan kaikilla mausteilla? Katuruoka on maailmalla hyvässä nosteessa. Pop up -ravintolat ovat tuoneet uusia tuulia katuruokaankin. Jokaisessa maassa on tietty ruoka, jota yleisesti syödään taksijonossa pitkähkön ravintolaillan jälkeen.

Katuruoka kojusta on monessa maassa myös hyvä lounaspaikka. Pienellä investoinnilla voi palvella silloin, kun kysyntää on. Eikä raha ole kiinni tiloissa, joissa ei ole asiakkaita lounas-, päivällis- tai yöpalan lisäksi. Ehkä nakkikioski on hyvä konsepti, mutta lauantaimakkarasiivu kahden paahtoleivän välissä ei ole kestänyt ajan hammasta.

Ari Virtanen
johtaja
Finpro, Etelä-Korea
ari.virtanen(at)finpro.fi



Raaka-aineita vai brändejä vientiin?

keskiviikko 10. huhtikuu 2013 / Kommentit (0)

Elintarvikebrändien merkitys maailmankaupassa kasvaa nopeasti. Onko Suomella vietävää?

Suomen elintarvikeraaka-aineiden tuotanto ei ole järisyttävän suuri. Ennen EU-aikaa kotimaan markkinat vetivät suurimman osan omasta tuotannosta. Joistakin pienemmistä artikkeleista, kuten maidosta ja varsinkin voista, oli ylitarjontaa. Suomi vei maitojauhetta ja voita eri puolille maailmaa.

Sittemmin voi on alkanut käydä kaupaksi Suomessakin. Juusto käy hyvin kaupaksi Venäjälle, eikä sitä näillä tuotantomäärillä riitä esimerkiksi Aasiaan. Tarina vuosien takaa kertoo, että japanilaiset olisivat halunneet ostaa koe-erän poronkieliä. Koe-erää varten olisi pitänyt lahdata kaikki suomalaiset porot.

Puolivalmisteita vai lopputuotteita?

Suomi vie muun muassa sokereita, mallasta, teollisuussuklaata ja lihaa. Suomeen tuodaan suklaata, juustoa, tupakkaa, lemmikkien ruokia jne. Tuontitavarat ovat pidemmälle jalostettuja kuin täältä lähtevät tavarat.

Sama ongelma on muillakin teollisuudenaloilla. Suomesta viedään graniittilohkareita Kiinaan, josta ne palaavat katukivinä takaisin.

Ruotsalaisten viennin arvosta lopputuotteita on 24 prosenttia ja Suomen vain 15 prosenttia. Suomessa ei ole suuria raaka-ainevaroja, ja meistä uhkaakin tulla puolivalmisteiden viejä.

Menestyjät asiakasrajapinnassa

Asiakasrajapinnassa olevat keskusliikkeet menestyvät kaikkialla maailmassa, koska ne pääsevät hinnoittelemaan tuotteet. Puolivalmisteiden myyjät tekevät osia lopputuotteisiin, eli ovat oikeastaan alihankkijoita.

Suklaakeksin valmistaja pystyy kilpailuttamaan, mistä suklaan tuotteeseensa ostaa. Keskusliike pystyy kilpailuttamaan, mistä private label -keksit ostetaan ja usein myymään keksejä kannattavasti.

Brändit ja bränditalot pärjäävät

Kymmenkunta monikansallista, lähinnä amerikkalaistaustaista yritystä omistaa kukin kymmeniä tuotemerkkejä. Ehkä jokainen Pringlesin-sipsejä syövä tai Oral-B:llä hampaansa harjaava ei edes tiedä molempien olevan P&G -yhtiön tuotemerkkejä samoin kuin Pampers, Olay ja Braun.

Toinen ruokiin keskittyvä yritys, Kraft, hallinnoi reilusti yli sataa tuotemerkkiä: muun muassa Maxwell House -kahvia USA:ssa ja Gevalia-kahvia Ruotsissa sekä lukuisia suklaamerkkejä Tobleronesta naapurimaamme ylpeyteen Dajmiin.

Suurimmat yritykset ostavat ja myyvät tuotemerkkejä, jotta ne pystyvät saamaan synergiaetuja saman alan tuotteista. Esimerkiksi P&G:n omistaa yli 20 brändiä, joista kunkin nettomyynti on vuodessa yli miljardi dollaria. Tällaisten tuotemerkkien haltijat ovat vahvoilla tulevaisuudessakin. Kuluttajat ovat valmiita maksamaan tutusta ”hyvästä” merkistä.

Suomi voi menestyä innovatiivisuudella

Suomi voi menestyä oppimalla nopeasti muilta ja tekemällä asioita innovatiivisesti. Japanissa ja Koreassa Suomi on hyvä brändi. Kiinassa ja Venäjällä laitetaan rahaa puhtaisiin elintarvikkeisiin.

Suomalainen vodka, juusto, Benecol ja Zero Lactose -maito tunnetaan jo monessa maassa.

Muumi, Joulupukki ja Angry bird ovat julkkiksia. Paras esikuva innovatiivisesta viennistä on viime jouluna avattu Roberts Coffee -kahvila Fukuokassa Japanissa.

Ari Virtanen
johtaja
Finpro
Etelä-Korea



Kahvia ja Kahviloita

perjantai 28. syyskuu 2012 / Kommentit (1)

Miten huumaavasta aineesta tuli öljyn jälkeen toiseksi suurin artikkeli maailmankaupassa?

Kahvin 4000 vuoden historiassa vasta viimeiset 400 vuotta tuote on ollut tunnettu Euroopassa. Kahvi oli varsinkin arabeille alkoholin korvike, mutta sallittu vain miehille. Kahvi juotiin yleensä kahviloissa, koska sen paahtaminen ja valmistaminen vaatii osaamista. Nykyään kahvilat ovat taas suosittuja, mutta ei niinkään tämän mustan juoman vuoksi, vaan koska kahvilasta on tullut ”kolmas paikka” työpaikan ja kodin välissä.

Etiopialaiset vuoristoseuduilla asuvat nomadit keksivät kahvipapujen piristävän vaikutuksen noin 4000 vuotta sitten. Ensimmäiset merkinnät kaupankäynnistä ovat 3000 vuoden takaa, jolloin kahvi levisi sufi-pyhiinvaeltajien mukana arabimaailmaan. Jemenissä sijaitsevan Mochan satamakaupunki onkin antanut nimensä monelle kahvilaadulle. Arabit osasivat paahtaa kahvia, ja tekivät siitä juomaa, mutta vasta eurooppalaiset alkoivat valmistaa kahvista erilaisia juomia. Karvas maku tasoitettiin maidolla ja sokerilla.

Kahvi levisi ympäri Euroopan 1600-luvun lopussa. Kahviloilla oli suuri vaikutus niin politiikkaan, taiteeseen kuin muuhunkin elämään. Lontooseen perustettiin nopeasti yli 2000 kahvilaa, mutta niitä myös vastustettiin menestyksekkäästi. Kahvilat olivat arabien tapaan tarkoitettu vain miehille. Ne olivat hyvä korvike pubeille, mutta kahviloihin perustettiin myös prostituoitujen palvelupisteitä ja miehet alkoivat viihtyä niissä liiankin hyvin. Toisekseen kasvavalla Britannian imperiumilla oli monopoli teekauppaan. Naisten ja teekauppiaiden ansiosta brittiläisessä maailmassa suositaan edelleen teetä.

Kanaalin toisella puolella Ranskassa kahvi otettiin innokkaasti vastaan. Ranska perusti omia kahviplantaaseja nykyiseen Haitiin. Vaikka plantaasit hajosivat orjien kapinoinnissa, Pariisin katukahviloista tuli käsite. Kahviloista masinoitiin Ranskan vallankumous, niissä myytiin muitakin juomia ja leivonnaisia, mutta ennen kaikkea kahvilat olivat nuorten parien kohtaamispaikka.

Italialaisesta kahvista tuli käsite tuotekehityksen ansiosta. Samalla tavalla kuin italialaiset tekivät turkkilaisesta pizzasta omansa, kahvijuomasta kehitettiin erilaisia versioita. Italialaiset ihastuivat espressoon, joka oli nopea juoda, mutta hidas suodattaa. Kukaan ei malttanut odottaa 7−8 minuuttia espressoaan, joten keksittiin painesuodatus. Yhä edelleen kotien mutterikeittimet tai kahviloiden hohtavat espressolaitteet ovat vallitseva kahvinvalmistusteknologia.

Suomessakin kahvi on lisännyt suosiotaan 1600-luvun lopusta ja erityisesti naisten keskuudessa. Muutama kieltolaki ja sota-ajat estivät kahvin saatavuuden ja ovat edelleen kipeitä muistoja osalle väestöä. Alkoholin kieltolakikin lopetettiin osittain kahvin takia. Salakuljettajat toivat mukanaan paljon myös kahvia, jonka kulutus kasvoi, mutta verotulot valtiolle pienentyivät. Suomessa juodaan nykyään eniten kahvia per henkilö maailmassa. Kahvi piristää ja tehostaa mm. työpaikkalounaan jälkeistä työntekoa.

Ari Virtanen
vientikeskuksen johtaja
Finpro
Soul



Lentotukialuksella maailman ympäri

perjantai 24. helmikuu 2012 / Kommentit (0)

Lentotukialukset ovat samaa kokoluokkaa kuin maailman suurin risteilyalus Allure of the Seas. Nimitz -luokan lentotukialus on 330 metriä pitkä ja 77 metriä leveä liikkuva kiitorata, jonka alapuolella matkustaa lentokoneiden lisäksi 5 000−6000 ihmistä. Nämä ihmiset tarvitsevat 3–4 lämmintä ateriaa eli noin 20 000 ateriaa päivässä.


Vauhdilla merta kyntävän lentotukialus Courtesy of US Navyn ruokatäydennys tehdään joko helikoptereilla tai vaijereita pitkin vierellä kulkevasta huoltolaivasta.

Lentotukialuksessa on hiukan vähemmän ravintoloita kuin risteilyaluksessa, mutta monta kuitenkin. Miehistölle on kaksi suurta messiä ja baari. Päällystöllä on omansa, samoin laivan kapteenilla. Jokaisessa lentotukialuksessa on myös amiraali. Hänelläkin on miehistöineen oma messinsä. Kaksi isoa keittiötä ja neljä pienempää palvelevat lähes yötä päivää.

Lentotukialuksessa vuosia työskennellyt kapteeni Roy Peterson kertoo, että amiraalin pöydässä on yksi suuri ero muihin laivan keittiöihin; siellä tarjoillaan alkoholia. Ei yleensä joka päivä, mutta noin kerran viikossa. Amiraalille kuuluvat diplomaattiset edustustehtävät. Ruoka amiraalin ja kapteenin messeissä on valmistettu periaatteessa samoista raaka-aineista kuin muissakin messeissä, mutta toki ruuan laatu on parempi, kiitos pienemmän valmistusmäärän ja yleensä parempien kokkien.

Muutoin alkoholin tuonti laivalle on jyrkästi kielletty. Useimmat kaupungitkaan eivät halua 5000 merimiestä ja -naista baareihinsa. Niinpä visiitit maihin ja juhlat ovat harvinaisia. Ruoka onkin erityisessä asemassa ihmisten mielessä. Ruokaan panostetaan, ja Atlantin ylityksen jälkeen varastot täydennetään Espanjassa sertifioiduilta toimittajilta. Joskus tarjolla on keitettyjä rapujakin.

Toisin kuin risteilyaluksen, lentotukialuksen tulee selvitä jopa 60 päivää ilman ruokatäydennyksiä. Tuolloin banaanit ovat jo vähissä, ja luvassa onkin purkkiruokaa. Lentotukialus toimii ydinreaktoreilla eli sähköä riittää kyllä. Jätteet kipataan mereen, eikä vihreys ole vielä sotalaivojen kilpailuvaltti.

Mistä Kapteenin pöydässä puhutaan? Kapteeni Peterson kertoo, että yleisiä puheenaiheita ovat uutiset kotoa, tai metsästys ja kalastus, jos sellaisia sattuu harrastamaan. Kaupungit, joissa on jo käyty, tai tullaan käymään, ovat myös mukava keskustelun aihe. Laivalla näkyy kuusi tv-kanavaa, joista Home&Garden on yllättäen yksi suosituimpia. Varsinkin hirsimökin rakentaminen herättää aina paljon keskustelua. Jopa vuoden mittaisella komennuksella ajatukset halutaan saada pois merielämästä.

Ari Virtanen



Suomalaishotellissa Karibian ympäri

perjantai 24. helmikuu 2012 / Kommentit (0)

Maailman merillä seilailevat risteilyalukset kilpailevat ruuan laadulla ja turvallisuudella. Myös jätteiden käsittelyyn kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Tässä mielenkiintoinen resepti: Otetaan suomalainen laiva ja norjalainen kapteeni. Laitetaan laivaan 3 500 asiakasta ja heitä varten 1 200 hengen miehistö ja lähetetään alus viikoksi merelle Floridasta Karibialle. Asiakkaat ovat useaa eri kansallisuutta ja miehistö on takuuvarmasti kaikkialta maailmasta. Miten ruoka valmistuu uivassa kansallisuuksien kattilassa ja sen useissa keittiöissä?

Kilpailua ravintolapalveluilla

Viime vuosina risteilymatkustamisessa yleensä suurempi huolenaihe on ollut ruoka ja sen turvallisuus kuin laivan karauttaminen rantahietikkoon. Risteilyalukset kilpailevat paitsi ruuan laadulla myös turvallisuudella ja nykyään myös jätteiden käsittelyllä.

Risteilymatkustajilla on omia lehtiä ja blogeja, joissa verrataan aluksien palveluita ja erityisesti ruokatarjontaa. Ruokavalikoima, laatu, palvelu ja kokonaisuus, jossa illalliselle pukeudutaan iltapukuihin, on yksi tärkeimmistä ylellisyyksistä laivoilla. Ravintoloiden sisustuskin tukee usein samaa Titanicista tuttua kristallisamettitapettista, tummien ylellisten värien juhlallisuutta.

Risteilymatkustajien ruuan laadusta ja turvallisuudesta vastaavat kokit. Pääkokit ovat luksushotellien tapaan usein itävaltalaisia tai sveitsiläisiä, kiitos maiden kuuluisien yksityisyliopistojen. Ruokailun laivalla pitää olla ylellistä, mutta myös täsmällistä. Kun 3 500 asiakasta ruokailee samaan aikaan ja heistä useampi sata pyytää pihvinsä mediumpaistettuna, ruokailun pitää toimia. Alkupalaa ei kukaan jaksa odottaa yli viittätoista minuuttia.

Royal Caribbean Cruiselinen ylin kokki on itävaltalainen Josef Jungwirth, jonka alaisuudessa laivoilla on 140 johtavaa kokkia ja 2 500 kokkia varsinaisesti valmistamassa laivayhtiön ruuat.

Navigator of the Seas -laivan uusiseelantilainen keittiötoimintojen päällikkö David Reihana* vastaa laivan kaikesta ruokatarjonnasta. Hän kertoo, että laivan 210 kokkia tekee laivan 12 keittiössä päivittäin lähes 20 000 ateriaa. Kokit tekevät ruoka-annokset ohjelappusen mukaan, jossa on valokuva annoksesta ja listattuna tarvittavat aineosat. Davidin apuna on seitsemän sous chef -kokkia, jotka valvovat toimintaa.

Keittiötoimintaa valvotaan tehokkaasti

Laivakeittiön salaisuus on siinä, että kaikkeen, mihin vain pystytään, käytetään koneita. Käsityön osuus on mahdollisimman pieni. Kolmen viivan päällikkö Reihanan tärkein tehtävä on valvoa kaikkia toimintoja keittiöissä budjetista alkaen ja erityisesti turvallisuutta; niin työ- kuin elintarviketurvallisuutta. Hän suorastaan kiihtyy kysymyksestä, miten elintarviketurvallisuus varmistetaan.

Risteilyalusten keittiötoiminnan laatua valvoo Yhdysvaltojen CDC-viranomainen (Center of Disease Control). Toisin kuin maissa CDC tekee vuosittain perusteellisen tarkastuksen laivoihin, pisteyttää tarkastuksen tulokset ja julkaisee ne Internetissä. Lisäksi CDC valvoo, että korjauskehotuksia on noudatettu. Keittiöiden omavalvontaan kuuluu muun muassa, että valvovilla kokeilla on kynämäiset lämpömittarit.

Jos asiakas tulee valittamaan vatsataudista, David Reihanan on kyettävä selvittämään nopeasti, onko muilla samaa ruokaa samassa ravintolassa syöneillä oireita vai onko ruokamyrkytys peräisin maavierailulta. Laivan keittiössä kaikki paistamistieto aikoineen ja lämpötiloineen merkitään ylös, jotta tarvittaessa ruokamyrkytyksen aiheuttaja saataisiin nopeasti selville.

Pääkokki korostaa käsien pesun merkitystä. Kaikkien ravintoloiden ulkopuolella onkin useita käsien desinfiointilaitteita asiakkaille. Takavuosina laivoilla sattui joitain norovirus -epidemioita (Kehittyvä Elintarvike 1/2003 s. 8–9). Reihana kertookin sen olevan suurin huolenaihe laivakeittiöissä.

Laivan 0-kerroksessa sijaitsee henkilökunnan moottoritie, lähes laivanmittainen käytävä, jonka kautta tavarat kulkevat. Käytävän ympärille on koottu ruokavarastot, pesula ja jätteiden käsittely.

Ruokavarastoista osa on kylmiä. Laivan jäähdytys ja ilmanvaihto on toteutettu tamperelaisen Kojan tekniikalla. Ruokavarastojen lisäksi välittömässä läheisyydessä pilkotaan lihat ja vihannekset valmiiksi. Kokit hakevat valmiiksi pilkotut ruoka-aineet tarpeen mukaan. Kaikkea logistiikkaa valvoo filippiiniläissyntyinen tietokoneinsinööri.

Järkeä jätteiden käsittelyssä

Jätteiden käsittely toteutetaan yhdessä huoneessa, jonne henkilökunta tuo jätteet muualta laivasta ja jonka kautta vakuumikeräys tuo jätevedet. Jätevesistä erotetaan kiintojäte, ja vesi puhdistetaan biologisesti ennen sen pääsyä mereen.

Suurin osa laivayhtiöistä kierrättää maissa muut paitsi biojätteen. Periaatteessa laki sallii kiinteidenkin jätteiden heittämisen mereen yli kolmen merimailin päässä rannasta. Risteilyalusten maine kärsii, jos jälkeen jää roskavana. Jokaisessa risteilyaluksessa alkaa ollakin asiantuntija, ns. ympäristöupseeri, joka kehittää laivan ympäristöystävällisyyttä alkaen ruuanhankinnasta aina jätteiden käsittelyyn ja moottorien päästöihin.

Uivissa hotelleissa tulee viikossa valtavat määrät jätettä alkaen paistoöljystä ja puhumattakaan jätevesistä. Keskivertoristeilyalus tuottaa jätevesiä 4 000−5 000 m³ viikon matkalla. Maailman suurimmassa risteilyaluksessa, Allure of the Seas -laivassa, uusi puhdistusjärjestelmä pystyy puhdistamaan 3000 m³ jätevettä päivässä.

Risteilyvarustamoilla ei ole varaa menettää mainettaan. Maailman meriä liikennöivät 46 000 muuta laivaa eivät noudata samaa politiikkaa, vaan jatkavat jätteiden ja jopa ongelmajätteiden heittämistä mereen.

Ari Virtanen
vientikeskuksen johtaja
Finpro
Seoul, Korea



Leipä piti miehen tiellä ennenkin

sunnuntai 13. marraskuu 2011 / Kommentit (0)

Leipä oli yksi tärkeimmistä ruokalajeista nykyisen ajanlaskun alussa Egyptissä, Kreikassa ja Roomassa. Säilyvänä viljatuotteena se oli helppoa ruokaa, joka kulki mukana ja tarjosi nopean välipalan. Leipä on kiistatta yksi vanhimpia, jopa 30 000 vuotta vanha, mutta edelleen muodissa oleva ruoka. Leivän juuret ovat siis Arabiassa, mutta Euroopassa sitä on jatkokehitetty. Uutuudet tulevatkin nykyään muualta kuin Arabiasta.

Kreikassa noin 400 vuotta eKr. vehnäleipää pystyi ostamaan kaupasta, ja tuolloin tunnettiin jo leipäuuni. Toki köyhempi väestö söi viljansa joko puurona tai erilaisina litteinä lettumaisina leipinä aina 1800-luvulle saakka. 1900-luvun loppuun tultaessa leipä on jakaantunut kahteen kastiin: länsimaissa halpaan pakattuun ja kalliiseen erikoismyymälän pakkaamattomaan leipään ja kehittyvissä maissa halpaan irtoleipään ja kalliimpaan pakattuun leipään.

Euroopassa leipä on perinteisesti ollut erilaista pohjoisessa ja etelässä. Saksalaiset arvioivat maasta löytyvän yli 1000 erilaista perinneleipää. Usein italialaiset pizzat, foccachiat ja paninit ovat maailmalla tunnetumpia. Tanskalaiset ovat tunnettuja viinereistään ja ruotsalaiset kanelipullistaan, mutta Suomessa on valtavan laaja valikoima leipiä. Idän ja lännen rajalla leipäkulttuuria on levinnyt molemmista suunnista.

Nyt tarvittaisiin ohjelma, jolla suomalainen leipä kansainvälistetään. Ei myydä pullaa Afrikkaan, vaan kokonainen pikkuleipomo-konsepti.

Ari Virtanen



Leivänsyöjät ja karppaajat

sunnuntai 13. marraskuu 2011 / Kommentit (0)

Atkinsin dieetti ja muut karppaajaruokavaliot ovat salakavalasti jakaneet suomalaiset leivänsyöjiin ja leipää vastustaviin. Ensimmäisten karppauspäivien aikana sitä huomaa, kuinka suomalainen ruokavalio pyörii viljasta ja leivästä tehtyjen tuotteiden varassa.


Etelässä leivotaan leipää edelleen valkoisista vehnäjauhoista samalla reseptillä kuin vuonna 79 Pompeijissa, josta ovat jäljellä vain rauniot.

Aamiaissämpylät ovat vasta alkua, sillä lounaslistalta katoaa pizza ja päivälliseltä perunat, riisi tai pasta. Kun illanvietosta kavereiden kanssa katoaa olut ja nakkikioskiostoksesta lihapiirakka, päivä on pilalla. Huoltoaseman kahvilassa kahvin kanssa ei voi syödä pullaa, munkkia, karjalanpiirakkaa tai sämpylää. Kuinka kauan suomalainen mies pärjää Ceasar-salaatilla ja munakkaalla?

Suomalaisille leipä on välttämätön ruokailuun liittyvä osa. Joskus maailmalla asuessa tämä on päässyt hämärtymään, kun leipää leipänä ei yleisesti syödä. Homma alkaa tuntua terveysriskiltä, kun anoppi kolistelee papiljotit päässä eteläamerikkalaisessa suurkaupungissa klo 06.30 hakemaan leipää ja isäpuoli kärventyy Floridan heinäkuun helteissä leivänhakumatkalla.

Toscanan maaseudun romanttinen kauneus saa pienen särön, kun aamupalapöydästä loppuu leipä ja ystäväperheen isäntä kaasuttaa pakulla sitä hakemaan. Shanghaissa leipä ei kuulunut kymmenen vuotta sitten joka kaupan valikoimaan. Moni vierailija olikin varsin aamuäreä, kun juustoakaan ei ollut aina myynnissä.

Suomessa leipää ja muita viljatuotteita on kaikilla aterioilla, jopa useammin kuin toista peruselintarvikettamme perunaa. Meillä on sellaisiakin tuotteita, joita ei heti edes huomaa viljatuotteiksi. Mustamakkarassakin on enemmän ohraa kuin lihaa, ja mämmi on paistettua puuroa. Hapankorppua ei olisi voitu keksiä missään muulla kuin Suomessa. Kaurapuurossa on totuutensa, alentaahan se kolesterolia ja kauran ß-glukaani on tunnustettu kauan sitten Amerikassakin terveysvaikutteiseksi ja sydämelle hyväksi yhdisteeksi.

Ruokavalioissa ei kannata liikaa yksinkertaistaa ja jakaa ruokia pyhiin ja demoneihin. USA siirtyi ravintopyramidista lautaseen ja lisäsi samalla viljasuosituksen määrää. Suomalainen ruisleipä on niin jytkyä tavaraa, että sen glukoosivaste ihmisessä on huomattavasti parempi kuin karppaajien negatiivilistan leivällä.

Ei tarvitse työskennellä Nasalla avaruustutkimuksessa tajutakseen, että leivällä ja leivällä on eroa enemmän kuin riisillä ja riisillä tai perunalla ja perunalla. Se että etelämmässä ei aina tajuta leipoa leipää kuin valkoisimmasta vehnästä samalla reseptillä kuin Pompeiissa vuonna 79, on meidänkin vikamme. Eurooppalaisina tehtävämme on esitellä Välimeren kollegoillemme terveellisempi, maukkaampi ja vähähiilihydraattisempi suomalainen leipä.

Ari Virtanen



Vedellä ja mustikalla tulot kotiin

sunnuntai 02. lokakuu 2011 / Kommentit (0)

Kuivattu mustikka on merkittävä suomalainen vientituote ainakin Koreaan. Kiinalaiset lääketehtaat ovat pitkään ostaneet kuivattua mustikkaa mm. Ruotsista. Mustikka ja mustikkatuotteet ovat erittäin kysyttyjä Aasiassa. Poimijat tulevat hekin pitkälti Aasiasta.

Suomalainen mustikkametsä on Suomen globalisaation keskus. Yleisönosastokeskustelussa halutaankin ulkomaalaiset pois meidän mustikkavarpuja hipelöimästä, vaikka suomalaisia ei niiden poimijoiksi riitä. Samoin on käynyt kalastuksessa. Suomalainen ammattikalastajakin on jo harvinainen näky. Ehkä sisävedet kannattaisi vuokrata aasialaisille turisteille.

Puhdas juomavesi on sinänsä arvokasta, vaikka Suomessa sitä saakin hanasta. Niin harvinaista se ei vielä kuitenkaan ole, että sen myyminen olisi helppoa. Aasiassa ainakin kannattaa vesipullon suunnitteluun panostaa. Veden hinta rahteineen on kallista. Kiehtovalta kuulostaa maabrändityöryhmän ideat; satsataan luomuun ja tehdään järvivesistä juotavia. Pullotettua Puruveden vettä tai jääkauden sulamisvettä pullossa (10 000 vuotta suodatettua).

Ihmeellistä globaalissa taloudessa on se, että kiinalaista omenamehua kannattaa kuljettaa Eurooppaan ja Amerikkaan. Omenamehusta lähes 90 % on vettä ja loput lähestulkoon sokeria. Suomalaista mustikkamehua ei kuitenkaan jostain syystä myydä Kiinaan, vaikka kuljetuskustannus on edullisempi Aasian suuntaan, ja mustikkamehun kilohintakin huomattavasti korkeampi kuin omenan.

Yksi korealainen menestyvä liikemies kertoi taannoin syövänsä kymmenen pakastemustikkaa päivässä näkökyvyn säilyttämiseksi hyvänä. Pitäisikö suomalaisten unohtaa vaatimattomuus ja valmistaa mustikkamehua, jonka kylkeen laitettaisiin huomautus: Tämän tehojuoman valmistamiseen käytettiin yli 30 käsin poimittua villimustikkaa. Toisen maailmansodan aikana RAF:n lentäjille annettiin mustikkahilloannokset hämäränäköä parantamaan. Mikään uusi, terveysvaikutteinen elintarvike, mustikka ei siis ainakaan ole.



Menestyvä elintarvike tarvitsee ”Tapio Wirkkalansa”

sunnuntai 02. lokakuu 2011 / Kommentit (0)

Jos uutuuselintarvike myy huomennakin, niin jotain on tehty oikein. Pakkauksella on oma osuutensa tähän onnistumiseen.

Pakkauksen tehtävä on suojata tuotetta, jotta se säilyy viimeiseen myyntipäivään ja pidemmällekin. Pakkauksen tehtävä on myös olla niin myyvä, että juuri se valitaan hyllystä eikä viereistä kilpailijaa. Näiden kahden tehtävän lisäksi pakkauksella on paljon muitakin ominaisuuksia, joilla itse asiassa vastataan kysyntään eli siihen, mitä asiakas haluaa.

Moni hyvä suomalainen brändi Elovena, Lapin Kulta tai Kotimainen Metwursti voi olla tuttu Suomessa, mutta ei ulkomailla. Jos tuotemerkki on tuntematon, pakkaukseen on panostettava enemmän. Pakkaus myy sen ensimmäisen kerran, sisällön paremmuus houkuttaa ostajan maksamaan tuotteesta toistamiseen.

Elintarvikkeen etuna on se, että samaa tuotetta voi myydä joka päivä uudestaan samalle asiakkaalle toisin kuin esimerkiksi televisioita. Jos television ostaja palaa seuraavana päivänä takaisin kauppaan, on myyjän parempi piiloutua tiskin alle. Jos elintarvike myy huomennakin, niin jotain on tehty oikein.

Jotain on kuitenkin yhteistä: Niin hyvän television, kuin maistuvan elintarvikkeenkin, on suunnitellut ryhmä taiteilijoita ja teknologeja yhteistyössä.
Vaikka jokainen tuote, esimerkiksi maksalaatikko ja maito, vaatiikin erilaisen pakkauksen, pakkauksia voi muokata paremmaksi ja kilpailijasta erottuvammaksi. Suunnittelun ja ulkoasun merkitys on aivan oleellinen erityisesti kansainvälisessä kilpailussa, jossa yleensä ei voi kilpailla halvemmalla hinnalla.

Näyttävä pakkaus hyvälle elintarvikkeelle

Vanha suomalainen sanonta kertoo, että moni kakku päältä kaunis. Pelkällä kivalla pakkauksella ei saada toistuvia asiakkaita. Kosmetiikka on kuuluisa ala siitä, että pakkaukset ovat taideteoksia, mutta sisältö ainakin näin maallikosta kaikissa samanlainen. Toisaalta rumasta purkista ei ehkä myydä hyvää rasvaa, joskaan ei kaunis pakkauskaan ihmeisiin pysty. Ruuan suhteen asia on samansuuntainen. Hyvä vientituote ansaitsee hyvän ja huomiota herättävän pakkauksen.

Totuus kilpailluilla Amerikan tai Aasian markkinoilla on, ettei vaatimattomalla pakkauksella edes hyvä elintarvike liiku minnekään. Kannattaa myös muistaa, että Saksassa arvostettu valkaisematon kuitu on Kiinassa merkki köyhyydestä. Kiinalaisen käyntikortti on paksua kartonkia ja se hohtaa valkoisena. Kullatut kirjaimet eivät ole pahitteeksi.

Suunnittelu lähtee materiaalin valinnasta

Lasipullo on loistava esimerkki pakkauksesta, jonka voi muotoilla ja värjätä lähes millaiseksi tahansa. Lasipullo on ominaisuuksiltaan hyvä pakkaus nestemäisille elintarvikkeille. Kierrätettynä se on myös ”vihreä”. Sen haittapuolina ovat helppo särkyvyys ja paino.

Suuri osa suomalaisista lasipulloista ja purkeista on tylsiä standardituotteita. Mutta Tapio Wirkkalan ”Koskenkorvan Viinaa”-pulloa ”Hässäkkä” -etiketteineen ja Finlandia -vodkan röpöpintaista vientituotetta voidaan kiistatta pitää teollisen muotoilun merkkiteoksina Suomessa ja jopa maailmalla. Suomalainen Antti Eklundin Veen-vesipullo sai arvostetun Red Dot -designpalkinnon 2009. Helsinkiläinen Pentagon Design on suunnitellut pakkauksen myös Renault Cognac:lle.

Ei muovipullonkaan tarvitse olla tylsä. Coke-kolan pullon materiaali on vaihtunut useimmiten muoviseksi tai alumiinitölkiksi, mutta alkuperäinen lasipullo on taideteos sinänsä. Muovinen Coka-cola-pullo matkii lasipullon muotoja maltillisesti. Energiajuomissa kilpailu on Suomessa kovaa, ja pakkaukset kilpailevat keskenään. Batteryn konepajan öljyvoitelupullosta vaikutteita saanut juomapullo ei ole tylsä. Juomahyllyn pallomaisen lihava Orangina limonadipullo erottuu joukosta, mutta vie rahti ja hyllytilaa paljon.

Yksinkertaisen maksamakkaran tai ennen vanhaan maitopussin tylsän muovin sijaan suomalaisten omin pakkausmateriaali on puu ja siitä tehdyt kuitumateriaalit. Paperi ja pahvi ovat paitsi arvokkaan, myös ekologisen näköisiä. Puu on lahjatavaroihin hyvä materiaali. Peltilaatikkoakin on käytetty, varsinkin makeisten lahjapakkauksissa.

Vaikka paperi ja pahvi ovat yksinään riittämättömiä, niin yhdistettynä muoviin pakkauksesta saa sekä arvokkaan että suojaavan. Joskus ennen vanhaan Neuvostoliitto halusi juustot ehdottomasti puulaatikoissa. Syy oli puun antama vahva suoja, vaikka todellisuudessa puulle oli varmasti paljon jälkikäyttöä muunakin kuin poltettuna.

Suojakaasupakkaukset, hengittävät pakkaukset, sensoreilla varustetut pakkaukset jne. ovat nostaneet pakkaukset korkean teknologian joukkoon. Logistiikkaa parantavat RFID -tarrat ovat koko ajan edullisempia ja yleistyvät nopeasti. RFID syrjäyttää joskus viivakoodin, ja sen etuna on etäluettavuus. Kassalla kärryt voisi vain ajaa portista läpi ilman viivakoodien skannaamista. Kotona jääkaappiin sijoitettu lukija voisi automaattisesti tarkistaa viimeiset käyttöpäivät ja muutoinkin automatisoida ruokien tilaukset.

Tulevaisuudessa teknologia mahdollistaa paljon. Kustannukset ja ihmisten tarpeet määrittelevät, miten paljon uutta teknologiaa otetaan käyttöön.

Koko on ratkaiseva

Koolla on väliä pakkauksissa. Pienempi ihminen tarvitsee pienemmän pakkauksen, isompi amerikkalainen isomman. Perhepakkaus nykyisessä 1−2 ihmisen perheessä on antiikkia. Tehojuoma on nerokas keksintö. Pieni pakkaus, mutta iso teho ja iso hinta. Jos juomapullossa on tilavuutta 1½ litraa, niin se ei kuulosta tehojuomalta.

Kun läntisessä maailmassa ostaa jättipussin perunalastuja, hinta on vain hiukan kalliimpi kuin normaalilla pussilla. Hinta opastaakin ylensyöntiin. Ennen ”normaali” 110 g:n karkkipussi näyttääkin jo nykyään miniatyyriannokselta 400 g:n megapussien rinnalla, vaikka lapsena sillä oli selvittävä koko karkkipäivä.

Aasiassa usein pieni pakkaus tulee edullisemmaksi kuin suuri pakkaus. Kaksi 250 ml:n soijapulloa on hinnoiteltu alemmaksi kuin yksi 500 ml:n soijapullo. Yksikköhinta pienemmässä ketsuppi- tai konjakkipullossa on järjestään edullisempi kuin suuremmassa. Ehkä taustalla on joku suurempi viisaus.

Ari Virtanen
Finprion vientikeskuksen johtaja
Etelä-Korea

*****************************

Pakkauksen ja tuotteen suunnitteluun kannattaa satsata

Joskus kymmenen vuotta sitten Tekesillä oli erilaisia klinikoita, joiden nerokas ajatus oli tarjota tukea helposti pieniin kohdennettuihin asioihin. Pakkausklinikka maksoi helpolla hakemuksella puolet uuden pakkauksen kehittämiskustannuksista. Monen pk-yrittäjän lompakkoa kouraisee edelleen vientipakkauksen suunnittelun kustannukset.

Rahoitusta Suomessa on sinänsä tarjolla. Usein sen hankkiminen on omasta aktiivisuudesta kiinni. Joskus rahoitus on byrokraattien piilottamaa, tai lomakkeen täyttö vaatii asiantuntijan apua. Ikävin tilanne on joidenkin primitiivisten elintarvikkeiden kohdalla, jotka eivät ole pakattuja elintarvikkeita eivätkä maataloustuotteita. Tekes ei niiden tuotekehitystä tai markkinointia rahoita eikä MMM myöskään.

Mustikka ei saa vienninedistämistukea, vaikka mustikan kysyntä Aasiassa ylittää selvästi tarjonnan. Kun aasialainen TV-ryhmä tulee kuvaamaan suomalaisia mustikoita metsässä, heidän täytyy maksaa oppaalle. Jos aasialainen ryhmä kuvaa Italiassa viinirypäleitä, niin tukea löytyy jopa ryhmän matkoihin ja majoitukseen. Jos kuvauksen kohteena on terveyttä edistävä mustikkahillo, niin tukea löytyy hiukan Suomestakin.



Elintarvikevienti vetää, kun sen osaa

tiistai 26. huhtikuu 2011 / Kommentit (0)

Elintarvikkeiden kokonaisvientiä voidaan kasvattaa löytämällä uusia kohdemaita.

Elintarvikkeet matkustavat ympäri maailman. Tuskin mitään muita tuotteita laivataan tai kärrätään sellaisella vimmalla toiselle puolelle maapalloa.
Jotta elintarvikkeen voisi myydä kaukaisessa maassa, sen on säilyttävä laadultaan hyvänä, hinnan pitää olla kilpailukykyinen ja tietenkin tuotteistamisen on oltava kunnossa. Jotkut yritykset vievät kummallisia tuotteita kummallisiin paikkoihin. Eräät osaavat myydä jäätä eskimoille, kahvia kolumbialaisille ja olutta saksalaisille. Kysytyimmät tuotteet ovat itse asiassa ratkaisuja. Suomenkin kilpailukyky paranee huomattavasti, kun viemme palvelukokonaisuuksia, joihin sisältyy joukko tuotteita.

Juustoa ja kalaa entistä useampiin maihin

Suomessa tehdään kokomaidosta juustoa, jota voi ostaa amerikkalaisesta deli-tiskistä. Tuote on hyvälaatuinen, ja vuonna 2008 sitä vietiin maailmalle 165 miljoonan USD arvosta (n. 49 milj. kg).

FAOn tilastojen mukaan Suomen kokoiset maat – Itävalta, Norja, Uusi-Seelanti ja Tanska – vievät kaikki juustoa laajasti eri puolille maailmaa. Tanska on Euroopan ja koko maailman viidenneksi suurin juuston viejä (1,5 mrd USD 2008), Uusi-Seelanti kuudenneksi suurin (976 milj. USD) ja Itävalta 14. suurin (430 milj. USD). Kokomaitojuusto oli Norjan kalan jälkeen suurin yksittäinen vientielintarvike 93 miljoonan USD arvollaan. Yhdysvalloissa syödään paljon juustoa niin hampurilaisen päällä kuin pizzassakin.

Juuston kilohinta vaihtelee paljon. Uusi-Seelanti on määrällisesti suurin juuston viejä Yhdysvaltoihin, mutta rahan arvolla mitattuna Italia on selkeästi suurin ja Ranska toiseksi suurin. Tanska on neljänneksi ja Suomi seitsemänneksi suurin juustotoimittaja.

Tanskalainen Arla vie juustoja kaikkialle maailmaan, yli 20 maahan yli 1000 tonnia/vuosi. Suomesta viedään juustoa yli 1000 tonnia vuosittain Yhdysvaltoihin, Venäjälle, Belgiaan, Kreikkaan, Ruotsiin ja Ranskaan. Arla vie pieniäkin määriä juustoja moniin eksoottiselta kuulostaviin Aasian, Afrikan ja Amerikan maihin. Suomalaisyritykset vievät elintarvikkeita, kuten monia muitakin teollisuustuotteita, selkeästi harvempiin maihin verrattuna kilpailijoihinsa. Yksi mahdollisuus kasvattaa tuotteiden kokonaisvientiä olisi lisätä kohdemaita.

Ennakkoluulot pois kutistuvassa maailmassa

Arlan juustovientistrategia poikkeaa paljon suomalaisesta harvan vientimaan strategiasta. Nykyajan ”kutistuvassa” globalisaation maailmassa Tanskan malli ei kuitenkaan ole poikkeuksellinen. Norjalaista pakastettua silliä viedään paljon Nigeriaan, joka on kolmanneksi suurin norjalaisen kalan ostaja.

Norjalaisesta kalasta 95 % menee vientiin, ja yli 4 miljardin euron rahallisella arvolla Norja on Kiinan jälkeen toiseksi suurin kalan viejä maailmassa. Norjalaista lohta löytyy noin 150 maan kalatiskeiltä. Suomi ei ole sen kauempana Abujan, Nigerian pääkaupungin kalatorilta kuin Norjakaan.

Uusi-Seelanti on hyvä esimerkki maasta, joka tekee ennakkoluulottomasti markkinointia kaikkialla maailmassa. Etäisyys muusta maailmasta on otettu melkeinpä myyntivaltiksi: puhdas ja eristetty maa kaukana suurkaupungeista. Tosin hiilijalanjälki kasvaa suureksi juuri pitkien kuljetusmatkojen takia. Uusi-Seelanti on kasvanut nopeasti viinimaaksi, valitsihan Helsingin Sanomat vuoden 2011 alussa ensin vuoden viiniksi uusiseelantilaisen viinin Sauvignon Blanc ja kuukautta myöhemmin Pinot Noir sai ensimmäisenä viisi tähteä.

Myyntistrategia on todella koetuksella, kun ryhdytään kauppaamaan tuotetta, jota kaikki muutkin voivat myydä eteenpäin, kuten vaikkapa kahvia. Kahvipavut ostetaan kaukaa päiväntasaajan maista ja paahdetaan, tuotteistetaan ja myydään eteenpäin. Yksikään kahvipapujen tuottajamaa ei ole merkittävä paahdetun kahvin viejä, vaan kahvia vievät eurooppalaiset yritykset. Esimerkiksi Ruotsi on Kanadan jälkeen toiseksi suurin paahdetun kahvin viejä Yhdysvaltoihin.

Suomalaisen kahvin selvästi tärkein vientimaa on Eesti, Tanskan puolestaan Latvia. Itävalta vie valtavia määriä paahdettua kahvia naapurimaihinsa Saksaan, Unkariin ja Tšekkeihin mm. Jacobs- ja Eduscho -merkeillä. Vuonna 2007 Suomi vei paahdettua kahvia 7 674 tonnia ja Itävalta 44 576 tonnia.

Suomalainen Paulig turvasi Eestin markkinat jo varhaisessa vaiheessa kaupankäynnin vapautuessa. Pauligin kahvi on edullista. Monissa maissa puolen kilon paketista joutuu maksamaan 7–15 euroa. Pauligin kahville markkinoita löytyisi varmasti monista kehittyvistä maista, joissa saattaa jo olla tuhansia kahviloita, mutta kahvin myynti kotikeittäjille on vielä olematonta.

Esimerkiksi 100 miljoonan asukkaan Vietnamissa on kaksi hampurilaisketjua, korealainen Lotteria ja filippiiniläinen Jollibee, mutta ei Mc Donaldsia. Vietnamissa ei ole Starbucksia, mutta siellä on Gloria Jean’s Coffee. Aasiassa on vielä paljon mahdollisuuksia suomalaisille kahviloille ja pikaruokaloille.

Tuotemerkkien tunnetuksi tekeminen A ja O

Tuotemerkki on onnistunut, kun tuote on suorastaan käsite markkinoilla. Jättimainosbudjeteilla varustetut yritykset Nestlé ja Unilever ovat hyviä juuri tuotteiden brändäämisessä. Suomalaisilla elintarvikeyrityksillä on vahvoja tuotemerkkejä Suomessa, mutta ei varaa rakentaa niitä vientimarkkinoilla.
Ehkä mallia voitaisiin ottaa muilta aloilta, esimerkiksi suomalaiset ”coolit” Angry Birds – tai Max Payne -pelit tunnetaan jo ympäri maailmaa ilman mittavia mainoskamppanjoita. Peliteollisuudessa käytetään uusia myyntikanavia.

Suomalainen mustikka tai muut marjat voisivat nekin olla hyvin markkinoituina ”cool” -tuotteita samaan tapaan kuin aluksi hammaslääkäriasemien kautta myyty xylitol oli Japanissa kymmenen vuotta sitten. Elintarvikkeita myydäänkin maailmalla yhä useammin TV-kanavien, internetin, sosiaalisen median ja suoramyynnin kautta. Esimerkiksi suomalaiselle Benecol-tuotemerkille terveyskerhot eri maissa ovat merkittävä markkinointikanava.

Todellinen menestystarina syntyy siitä, kun onnistumme yhdistämään elintarvikepalvelut tuotteisiin ja tarjoamaan ulkomaalaiselle kuluttajalle ratkaisuja. Esimerkkejä löytyy läheltä. IKEA on todella suosittu verrattuna muihin huonekaluhalleihin niin Kiinassa, Japanissa kuin USA:ssa.

Ari Virtanen
Finpron vientikeskuksen päällikkö
Soul
Etelä-Korea



Info

Olen Ari Virtanen, nykyisin Finpron Korean viestikeskuksen vetäjänä. Olen asunut 12 vuotta eri puolilla maailmaa USA:ssa, Kiinassa, Perussa ja Koreassa. Samalla matkaillut ja maistellut ruokia eri maanosissa. Kehittyvä Elintarvike -lehden Maailma Mausteilla -palstalla kerron eri maiden ruokakulttuureista.

Tämä blogi kertoo lisätiedot Maailma Mausteilla -juttuihin. Kuvia, reseptejä ja viitteitä tarinoihin löytyy täältä. Ajatuksia ja kertomuksia ruokailun maailmasta.

» Lähetä sähköpostia
» RSS-syöte

Arkisto