Ajankohtaista

MAHDOLLINEN MATERIAALIMAHDOTTOMUUS

torstai 26. huhtikuu 2018

Kotitalouksien jätteistä iso osa on mitä monimuotoisimpia pakkauksia. Siinä missä kananmunan kuori oli kehityksen alkuaikoina maailman vanhin kierrätyspakkaus, nyt on paperia, pahvia ja kartonkia pinnoitettuna ja ilman. On sen seitsemän sortin muovia, laminaattia, nano-, mikro- ja makroreiällistä, läpäisevää ja läpäisemätöntä kalvoa. Mahdollisuuksia, saatikka pakkausmateriaaleja on mahdottoman monta.
Kierrättäminen vaatii korkeampaa koulutusta, kun ruokapakkaukseen tyhjentymättä jäävä sisältö on biojätettä, ruokaa lähinnä oleva kuori energiajätettä, väli muovijätettä, kääre kartonkia ja sinettinä metallia, kenties keraamiakin koristeena. Kartonki ja pahvi laitetaan kyseiseen keräykseen, metalli metallinkeräykseen. Muovin keräys yleistyy markkinoiden tukkoisuudesta huolimatta. Keraami on lajiteltava poltettavaksi, sille ei ole omaa kierrätystä.
Alumiinilaminoidun kartongin kenties tunnistaa, mutta metalloitujen materiaalien lajittelu kierrätysjakeisiin tuottaa jo päänvaivaa. Etiketit, värit ja painomusteet lisäävät vielä oman mausteensa materiaalisoppaan, joka useimmiten hyödynnetään energiaksi, kuten keräyspaperista tuleva siistausjäte.

Muovinkierrättäjät tuskailevat mahdottoman kanssa: ihmisen kerran yhdistämää materiaalia ei saa erotetuksi. Pakkaussuunnittelijasta on namia laatia kerroslaminaatti, mutta niiden erottaminen toisistaan vaatii paljon mania. Kierrätysyhtiöille se ei ole nami laati, vaikka minkälaisen erotusyhtälön laatisi.
Nanomateriaalien erottamismahdollisuus toisistaan on nanoluokkaa. Moni pakkausmateriaali on rakennettu sillä periaatteella, että mikä kerran on yhdistetty, sitä älköön kukaan enää erottako. Muovia oli ennen vain kääreenä, nyt sitä on jo kääreen sisään käärittävissä elintarvikkeissakin.
Tutkimusartikkelit todistavat, että luonnossa muovista tulee luonnoton ja holtiton partikkeli. Syntyy muovinkappaleita, mikromuovista mikrokokoisia ja nanomuovista nanokokoisia. Tärkkelyksellä heikennetty polyeteeni tuottaa pölyeteenikappaleita. Valtamerissä uiskentelee ennusteiden mukaan muutaman vuoden kuluttua enemmän muovinkappaleita kuin kaloja.
Biohajoava muovi biovajoaa vesistöjen pohjaan. Meriin heitetty muovi päätyy lopulta ihmisten veriin, kun alkueläimet syövät sen ravintoketjun alkupäässä ja ihmiset syövät alkueläimiä syöneet välieläimet ja seuraavat eläimet, kalat. Maatalousmuovit kokevat uudelleen synnyn – maasta tulet sinä ruuaksi. Muoveista liukenee sitä sun tätä, kuten pehmitinaine ftalaattia pehmentäen syöjien lisääntymisen. Päivä onneksi paistaa roskakasaan; nykymuovien raaka-aine öljy loppuu jonakin kauniina tulevaisuuden päivänä.

Muovin kiertokulusta ravintoketjussa on nyt tulossa ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi luonnonlaki. Mutta ei niin mahdotonta, ettei siinä ole mahdollisuuksia: materiaalien mahdottomuudesta voidaan tehdä mahdollista.
Kananmunan kuori on kierrätettävissä loputtomasti uudelleen. Kun kana syö sen, siitä muodostuu munalle aina uusi pakkaus, vieläpä tehokkaammin kuin kalkista. Tässä haaste pakkausmateriaalien kehittäjille: samaan tapaan voitaisiin kehittää ihan oikeasti kiertävä pakkausmateriaali, joka on syötävä ja pystyy kiertämään ravintoketjussa ikuisesti.
Jäteveden puhdistuksessa se aktivoituisi pakkausmateriaalin esiasteeksi, monomeeriksi, joka polymeroituisi joko kasveissa, eläimissä tai viimeistään elintarviketta valmistettaessa muodostaen suojaavan kerroksen. Se olisi syötävä. Vähintään eläimet voivat sen syödä – tai vielä mieluummin ihmiset. Se olisi oikeaa kierrätystä, ei mitään maailman meriin biovajoavaa saastaa.

Heikki Manner

MMM Heikki Manner on Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja ja Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen.

Julkaistu Kehittyvä Elintarvike -lehdessä 2/2018