Ajankohtaista

KE 4/2018, puheenvuoro, kolumni, ELINTARVIKELAKI MUUTTUU, VALVONTAMAKSU NOUSEVAT

maanantai 08. lokakuu 2018

Uuden, vuoden 2020 alusta voimaantulevaksi tarkoitetun elintarvikelain muutos oli kesän ajan lausuntokierroksella. Nykyinen laki säädettiin alun perin vuonna 1995 vastaamaan EU-lainsäädäntöä. Lakia uusittiin vuonna 2006, jonka jälkeen sitä on muutettu tai täydennetty 20 kertaa. Tämänkertainen lakiluonnos on kirjoitettu osin vuonna 2014 maa- ja metsätalousministeriön tekemän kyselyn tulosten perusteella. Siihen on pakottanut myös sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus.
On pitkään ollut epäselvää, miten elintarvikevalvonnan käy soten myöstä. Lakiluonnoksen mukaan se siirtyy maakuntien vastuulle. Osana nykyistä hallitusohjelmaa on pyritty keventämään muun muassa elintarvikealan sääntelyä esimerkiksi nostamalla alkutuotannosta suoraan kulukseen ilman valvontabyrokratiaa toimitettavien elintarvikkeiden määriä.
Uuden elintarvikelain myötä Eviran seuraajaksi perustetaan Ruokavirasto. Uutta lakiluonnoksessa on harmaan talouden torjunta ja torjunta-aineiden riskinarvioinnin siirtyminen Tukesiin (Turvallisuus- ja kemikaalivirasto).

Ministeriön lausuntoajankohdan valinnassa ja lausuntoajan jatketussa pituudessa ei voi välttyä ajatukselta, että sen haluttiin tarkoituksella olevan loma-aikaan, jolloin siitä tulisi mahdollisimman vähän lausuntoja.
Lakiluonnoksen perusteluissa sanotaan, että lakiuudistuksen tavoitteena on päivittää voimassa oleva elintarvikelaki vastaamaan elintarvikealan kehitystä. Luonnoksen ja ylevästi lausutun tavoitteen välillä on ristiriita. Viimeaikaisesta kehityksestä, saatikka tulevaisuuden visioista ei ole perusteluissakaan mainintoja, ellei siksi lueta internetin myötä yleistynyttä etäkaupankäyntiä.
Ministeriö tietää nimensä mukaisesti alkutuotannosta, mutta perusteluissa ei ole mitään mainintaa yleistyvistä, uusista prosessimenetelmistä ja maailmalla lisääntyvästä, nykyisten eläintuotteiden bioteknisestä valmistuksesta eikä automaatiotiedon tai keinoälyn hyödyntämisestä valmistuksessa ja valvonnassa. Niinpä lakia varmaankin muutetaan seuraavan kymmenen vuoden aikana jälleen tuo 20 kertaa.
Hallinnollisen taakan keventämiseen luulisi kuuluvan edes jonkinlainen lainsäädännön vakiintuneisuus ja tulevan kehityksen ennakoiminen. Miten ihmeessä varsinkin pienet toimijat pystyvät seuraamaan muutoksia? Luonnokseen on sisällytetty uuden Ruokaviraston ja maakuntien elintarvikevalvonnan lisääntyvä neuvonta. Toivottavasti se vastedes tarkoittaa edes muutoksista tiedottamista.

Suurimman porun aiheuttaa valvontamaksujen kehittäminen, joka tarkoittaa elintarviketeollisuudelle niiden moninkertaistamista. Asiaa perustellaan kustannusvastaavuudella. Koko ympäristöterveydenhuollon vuosikustannuksiksi on arvioitu noin 100 miljoonaa euroa, josta toimijoilta on tähän mennessä laskutettu noin viisi miljoonaa euroa. Uutena tulee käyttöön veroluontoinen vuosimaksu. Entiset käyntimaksut säilyvät osittain voimassa.
Muutoksen jälkeen valvottavilta kerättäisiin yhteensä 15 miljoonaa euroa. Esimerkiksi pienehkö einestehdas tai vain leipää valmistava keskikokoinen leipomo, joka nyt maksaa parista vuosittaisesta valvontakäynnistä 200-400 euroa, maksaa vastaisuudessa 2100 euroa valvonnan vuosimaksua.
Eikä siinä kaikki: Jos tarkastuksessa on todettu jokin epäkohta ja yritys haluaa korjata sen heti, uusintakäynnistä laskutetaan vuosimaksun lisäksi suoritusperustaisesti. Muutoin Oiva-merkintä korjautuu vasta seuraavalla (usein seuraavan vuoden) riskiluokitukseen perustuvalla käynnillä.
Alkutuotannon ja pienten toimijoiden kustannukset eivät juuri muutu. Uudistuksen maksaja on elintarviketeollisuus, joka jo maksaa tuloksestaan veroa sekä lisäksi tilittää valtiolle arvonlisä- ja valmisteverot. Mitä teollisuus saa verojen vastineeksi, yhden veronko lisää? Perustelu riskiperusteisuutta tuetaan myös maksujärjestelmän muutoksella ontuu; miten vuosimaksu sitä tukee?

Lakiluonnoksen perusteluissa mainitaan hallinnollisen taakan keventäminen, jonka äkkiseltään voi luulla tarkoittavan myös valvonnan tehokkuuden parantamista, mutta siitä ei mainita mitään. Jos valvottavia on kaikkiaan 62 000 ja valvonnan henkilötyövuosia 700, yksi henkilötyövuosi valvoo keskimäärin 88 toimijaa.
Oiva -raportteja julkaistiin viime vuonna 27 000, jotka sisältyvät kunnissa tehtyyn 230 henkilötyövuoteen. Yksi tarkastaja teki siis vuoden aikana 117 tarkastusta, vähän vähemmän kuin tarkastuksen joka toinen työpäivä.
Nykyisen elintarvikevalvonnan tehokkuutta voidaan verrata vaikkapa myyntiedustajan työhön. Yhden päivän aikana on käytävä vähintään 4−5 asiakkaalla, jotta työ tuottaa tuloksia. Se tekee vuodessa 1 000 asiakaskäyntiä. Vaikka tarkastus on myyntikäyntiä pidempi ja elintarvikevalvojan työkenttä tulevaisuudessa koko maakunta, tehokkuudessa on parantamisen varaa.
Lakiluonnoksessa viitataan kansallisiin laatujärjestelmiin. Jos yrityksellä on ulkopuolisen sertifioima laatujärjestelmä, jokin ISO, BRC tai vastaava, sen tulisi vähentää valvontakäyntejä ja pienentää valvontamaksuja. Nyt niitä ei ole huomioitu mitenkään.
Elintarviketeollisuuden kannattavuus on muutenkin huono, ja sille tulee uuden lain myötä vielä 10 miljoonan euron vuosittainen lisälasku. Kun korotuksella ei saavuteta täyttä kustannusvastaavuutta, mitä järkeä valtion on lisätä yhden ennestäänkin vaikeuksissa olevan teollisuudenalan kustannuksia? Vaikuttaakin siltä, että hallinnollisen taakan keventämisen sijaan teollisuudesta tehdään uuden maakunnallisen hallintotaakan maksaja, kun samanaikaisesti vielä vastuuta siirretään valvottaville.

Kirjallisesta omavalvontasuunnitelmasta luovutaan. Nykyisin elintarvikkeiden valmistajalla pitää olla nimenomaan kirjallinen omavalvontasuunnitelma, mikä on sähköisten tiedostojen aikana aiheuttanut erimielisyyksiä terveystarkastajien kanssa. Lakiluonnoksen mukaan erillistä kirjallista omavalvontasuunnitelmaa ei enää vaadita, vaan lain edellyttämä järjestelmä voisi olla esimerkiksi elintarviketurvallisuusjärjestelmä, laadunhallintajärjestelmä, viranomaisen arvioima hyvän käytännön ohje, yhdistelmä näistä tai toimijan työohjeet.
Muutos on tervetullut. Sähköiset toiminto- ja työohjeet, valmistus- ja prosessitietojen tallennusjärjestelmät sekä ongelmista ja huoltotarpeesta itse raportoivat koneet ovat jo useassa elintarvikeyrityksessä tehneet suttuiset paperipumaskat ja kynäkirjaukset tarpeettomiksi. On kuitenkin tarkastajan tulkinnassa, mikä hyväksytään uudeksi omavalvontasuunnitelmaksi. Toivottavasti tuleva Ruokavirasto antaa asiasta yhtenäiset ohjeet tai joku toimija vie asian oikeuteen, jolloin siitä saadaan ennakkopäätös.

Valvonnan asiantuntemus puhututtaa. Harvalla elintarvikevalvonnan johtajalla ja terveys- tai elintarviketarkastajalla on kokemusta elintarviketeollisuudesta, saati prosessitietämystä. Kun johto tai tarkastaja ei tunne keskeisiä valmistuslaitteita tai -menetelmiä, keskitytään todellisten riskien sijaan elintarviketurvallisuuden kannalta epäolennaisiin asioihin. Elintarvikekontaktimateriaalien valmistajien, kuten alan konepajojen valvonnassa asiantuntemusta kaivattaisiin, niin usein koneet on jo valmiiksi suunniteltu ja rakennettu epähygieenisiksi.
Elintarvikevalvonnan johtajalla tulee olla korkeakoulututkinto, sen sisällöstä tai suuntautuneisuudesta ei mainita mitään. Mahtaako tämä nyt vihdoin tarkoittaa sitä, että muutkin kuin eläinlääkärit ovat päteviä ympäristöterveydenhuollon johtajia?
Lain perusteluissa olisi ollut hyvä tilaisuus visioida alan koulutustarvetta ja ennakoida tulevaa. Lihan ja maidon kokonaiskulutus ei teollisuusmaissa enää merkittävästi kasva, ja niitä aletaan tuottaa yhä enemmän reaktoreilla. Niiden terveydenhoitoon tarvitaan muita eväitä kuin eläinten.

Teollisuudesta tehdään uuden maakunnallisen hallintotaakan maksaja.

MMM Heikki Manner, Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen ja Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja.