Ajankohtaista

KE 3/2019, kolumni, Kestävä ruuantuotanto on järkevää ja tehokasta

torstai 06. kesäkuu 2019

TEKSTI: toimitusjohtaja Eljas Jokinen, Soilfood Oy

Ajatellessani aiemmin tehokasta ja järkevää ruuantuotantoa, tulivat ensimmäisenä mieleen laajat peltoaukeat, suuret traktorit ja leveät työkoneet. Tehokkuutta oli se, kuinka paljon pellolla saatiin aikaiseksi tunnissa ja kuinka paljon satoa hehtaari tuotti. Kyseessä oli insinööritieteen, teknisten ratkaisuiden ja työtehon näkökulmasta perusteltu tapa arvioida tehokkuutta. Jälkiviisaana voin todeta olleeni väärässä ja hakoteillä.
Ennen isännät ja emännät kävivät maamieskoulussa, jossa opinnot pyörivät maanviljelyn ympärillä. Nykyisin valmistutaan kasvinviljelytieteistä. Sama terminen virhe on siirtynyt puheisiimme. Puhumme ruuan tuottajista emmekä niinkään enää maanviljelijöistä.
Kasvinviljelyssä pyritään suuriin satoihin, useimmiten keinolla millä hyvänsä. Tekniskemiallisen keinovalikoiman avulla pystymme hallitsemaan tautipainetta ja korren kasvua sekä tiristämään peltohehtaarilta kiloja puimurin kitaan vuosi vuodelta enemmän. Havainto kirpasta tai kasvitaudista ratkaistaan nostamalla kasvinsuojeluaineruisku traktorin perään. Seuraukset voivat olla kuitenkin kohtalokkaat, ja ratkaisut ovat kuin laastarilla parannettaisiin mätäpaisetta.

Maanviljelyssä on kyse siitä, että yksittäisen satokasvin sijaan huomio kiinnitetään maaperään. Ruokimme maan pieneliöitä, kun emme ravitse vain kasvia, vaan kiinnitämme huomion myös maaperän ravinnetarpeisiin. Tämän ansiosta maaperä ruokkii kasvin ravinnetarpeita lisäten samalla luonnon monimuotoisuutta ja vahvistaen kasvuston kestävyyttä tauti- ja tuholaispainetta vastaan. Jos kasvustossa havaitaan kasvitauti, etsitään varsinainen juurisyy, eikä takerruta vain oireen hoitamiseen.
Vuosikymmenet olemme luottaneet kasvinviljelyn ideologiaan, ja se näkyy peltomaissamme. Multavuus peltomailla on laskenut. Tutkimusten mukaan suomalaiselta pellolta hajoaa ilmakehään vuosittain noin 220 kiloa hiiltä hehtaarilta. Vuotuisella tasolla tämä on valtava määrä ja päästö. Samalla orgaanisen aineksen pitoisuudet pelloilla pienenevät.
Tilanne on saanut monen huolestumaan. Tänään maatalouden tutkijan, neuvojan ja viljelijän suurennuslasin alle mahtuu sadon lisäksi usein maaperän hyvinvointi. Ratkaisuja haetaan myös kemiallisteknisten ratkaisujen ulkopuolelta etsien juurisyitä pelkkien oireiden sijasta. Yhä useampi pohtii ongelmia lapion kanssa pellolla peltomaata tunnustellen ja haistellen.

Hyvän ja terveen maan tuoksun tunnistaa kyllä. Luulenpa, että tuoksun tunnistaminen on jopa ihmisen geeneissä, koska ravitsevalla maaperällä on ollut ruuantuotannon kehitykselle suuri merkitys. Tästä esimerkkinä ovat villien kasvilajien ottaminen peltoviljelyyn sekä viikinkien ryöstöretkien ja siirtokuntien perustaminen nykyiseen Englantiin, jossa maaperä oli multavaa karuun pohjolaan verrattuna.
Maaperän eliöstön hyvinvointi vaikuttaa peltolohkoa laajemmalle. Kun orgaanisen aineksen määrä on alhainen, pellon rakenne on huono. Huonosta rakenteesta seuraa peltomaan eroosio, joka kuljettaa mukanaan ravinteita ojiin ja vesistöihin aiheuttaen ravinnepäästöjä ja pistekuormitusta.
Vastaavasti pieneliöiden toiminta parantaa maan rakennetta. Pieneliöiden massa sitoo maan pieniä murusia yhteen suuremmiksi muruiksi, jotka ovat pieniin murusiin verrattuna huomattavasti vähemmän alttiita eroosiolle. Tällöin peltomaa pidättää paremmin ravinteita, ja ravinnepäästöt vesistöihin pienenevät.

Pikavoittoja ei ole olemassa maataloudessakaan. Maan multavuuden nosto yksin ei ole ainoa ratkaisu ravinnevalumien hallintaan. Maanparannuskuitujen tai muun orgaanisen aineksen käytön lisäksi maatalouden ravinnepäästöjen pienentyminen edellyttää kokonaisvaltaista ajattelua ja systeemitason muutosta toimintaan. Monipuoliset viljelykierrot nurmi- ja palkokasveineen, talviaikainen kasvipeitteisyys ja maatalouden tuotantorakenteen tasapainottaminen, oikein mitoitetut lannoitusmäärät ja kevennetty muokkaus ovat avaimia kestävään ja tuottavaan maanviljelyyn.
Maaperässä piilee ratkaisu tämän hetken polttavimpaan ongelmaan. Kun maata viljellään oikein, siitä saadaan tehtyä hiilinielu. Vaihtamalla kemialliset tuotantopanokset hiilipitoisista sivuviroista valmistettuihin tuotantopanoksiin sivuvirtojen sisältämä hiili päätyy peltoon sen sijaan, että se polttamisen seurauksena päätyisi hiilidioksidipäästöinä ilmakehään. Kestävä ruuantuotanto on mahdollista, kunhan muistamme viljellä maata.