Ajankohtaista

KE 3/2018, pakina, LOGISTIIKAN LOGIIKKAA

tiistai 12. kesäkuu 2018

Muinaisina aikoina jokainen vähänkään nykyaikaiseksi itsensä kuvitteleva suomalainen kunta halusi logistiikkakeskuksen. Sen kuviteltiin olevan yksi nykyajan sammoista ja antavan seutukunnalle yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kun kaiken maailman tavara, ruoka mukaan luettuna, kulkee sen kautta. Siis ensin ruoka kerätään tuottajilta ja tehtaista maan ääristä yhteen paikkaan ja lähetetään sieltä takaisin maan ääriin isompiin ja pienempiin kauppoihin.
Näin matkaili taannoisen kesäpaikkamme naapurin viljelemä kiinankaali. Noston jälkeen se vietiin Savon perukoilta pääkaupunkiseudulle, josta se kävi ottamassa vauhtia ja tuli muutaman päivän kuluttua takaisin saman kylän paikalliseen markettiin. Ketjulla ohjattu kauppa ei voinut ottaa vastaan edes kerran viikossa tuoretta kaalia suoraan viljelijältä, vaan sitä tuli kerran pari viikossa muutama nahistunut keränen logistiikkakeskuksesta. Ostin joskus uteliaisuuttani maakuntamatkaillutta kiinankaalia ja vertasin sitä suoraan maasta nostettuun. Ero oli kuin yöllä ja päivällä, kuin naatilla naatilla ja tuoreella kaalilla, edellisestä ei paljon enää naatiskeltu.

Kauppojen yleinen vaatimus on, että tuotteella pitää olla vähintään 70 prosenttia myyntiajasta jäljellä, kun se tulee myytäväksi. Maapallon toisesta kolkasta tulevan ruuan pitää olla varsinaista kestoruokaa, jotta se tuon täyttää. Valmistaja jossain Karjalan tai Kainuun kylällä saa miettiä kerran jos toisenkin, että pakasteella tai kuivatuotteella on riittävästi päiväystä jäljellä maakuntamatkailun ja logistiikkakeskuksissa seikkailun jälkeen.
Nykyisten aikojen parempi tulokas, lähiruoka, ei kaukomatkaile muuttolintujen lailla, mutta yhä tarvitaan logistiikkakeskuksia kaukoruuan lähijakeluun − ja tavaroiden hävittämiseen. Yleistyvä kansanperinne näet kertoo, että jos jotain haluat hävittää, lähetä se logistiikkakeskukseen. Elintarvikkeitakin kuljettavalla Postilla tiedetään niitä olevan useita eri puolilla maata. Kun Fortumin jätteiden hävityslaitokselta Riihimäellä loppuu kapasiteetti, sen uumoillaan ostavan Postin logistiikkakeskukset.

Koneiden varaosat ovat lopettaneet varastossa lojumisen jo aikaa siten. Ne ovat aina matkalla, suunnittelijan pöydältä valmistukseen, tehtaalta tilaajalle, keräilykeskukselta jakelukeskukselle, tai lentämässä jossain pilvien katveessa. Varaosamaailmassa ei enää ole logistiikkakeskuksia, vaan tavarat valmistetaan tilausten mukaan ja kuljetetaan saman tien asiakkaille. Varaosat ovat varastossa ilmassa, mikä ei suinkaan ole ilmaista, kuten ei makuuttaminen logistiikkakeskuksessakaan. Nykyisinä ankeina aikoina ilmatie onkin ainoa kunnossa oleva tie Suomessa.

Kun ruokaa tuotetaan reaktoreilla ja tulostetaan täsmätuotantona siellä, missä sitä syödään ja ulostetaan, varastot voidaan museoida jälkipolville esimerkkinä tuottamattomista investoinneista. Osan ruuasta pitää kuitenkin kypsyä, kuten juustojen, viinien ja monien raakana poimittavien hedelmien. Suuri osa hedelmistä kypsyy jo nyt kulkiessaan, joten niin voisi tehdä myös muu ajan kanssa valmistuva eväs.
Ennen oli paimentolaisia, kulkukauppiaita ja kauppa-autoja, nyt voitaisiin perustaa kulkuteollisuutta. Lähiruokaa suoltavia 3D-tulostusasemia odotellessa tuotanto voitaisiin rakentaa lentokoneeseen, junaan tai laivaan. Rautatieliikenteen vapautuessa kilpailulle pitkän matkan elintarvikejuna voisi olla jonkin yhtiön erikoistumisvaltti.
Ruokaa suositellaan varastoitavaksi pahan päivän varalta, huoltovarmuuden vuoksi. Säilykkeet säilyvät toki riittävän kauan. Mutta jos huoltoepävarmuus kestää kauan, pelkästään säilykkeitä syövä syöjä ei säily kovin kauan. Paras tae huoltovarmuudelle on riittävästi hajautettu, toimiva ja ehkä myös sopivasti piilotettu tai kulkemaan luotu tuoretuotanto.

MMM Heikki Manner on Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja ja Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen.