Ajankohtaista

KE 1/2019, ajankohtaista Suomen ensimmäinen materiaalitehokkuussitoumus elintarvikealalle

torstai 28. helmikuu 2019

Elintarvikealan materiaalitehokkuutta vauhditetaan uudella materiaalitehokkuussitoumuksella. Elintarviketeollisuus, päivittäistavarakauppa ja pakkausala ovat tehneet yhdessä kolmen ministeriön (MMM, TEM ja YM) kanssa elintarvikealan materiaalitehokkuussitoumuksen. Se on laatuaan Suomessa ensimmäinen. Tavoitteena on vähentää ruuan valmistuksen, jakelun ja kulutuksen ympäristövaikutuksia.
Elintarvikeala on laatinut sitoumuksen vuosille 2019−2021. Esikuvana sitoumuskonseptille on elintarviketeollisuudessakin käytössä oleva energiatehokkuussopimus. Sitoumus on vapaaehtoisuudelle perustuva toimintamalli, jossa ympäristövastuuta edistetään hallinnon ja elinkeinoelämän yhteistyönä. Sitoumuksen taustalla vaikuttavat muun muassa jätedirektiivin mukainen ohjeellinen elintarvikejätteen vähentämisvelvoite, kansallinen Agenda 2030 -toimintaohjelma ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteet.
Tavoitteena on, että sitoumukseen liittyy ensimmäisen vuoden aikana yritysjoukko, joka kattaa viidenneksen Elintarviketeollisuusliiton jäsenistön liikevaihdosta. Myös kaupalla ja pakkausalalla on omat liittymistavoitteensa. Sitoumuksen toimeenpanoa ja tavoitteiden toteutumista seurataan ohjausryhmässä, jossa on mukana sitoumuksen osapuolia. Sitoumuskumppani Motiva Oy huolehtii sitoumuksen käytännön hallinnoinnista. Yritykset liittyvät sitoumukseen Motivan HelpDeskin kautta ja raportoivat sinne toimenpiteistään. HelpDesk vastaa myös sitoumuksen tulosten raportoinnista.

Parempaa kannattavuutta ja kestävyyttä
Tavoitteena on saavuttaa materiaalitehokkuustoimilla parempaa kannattavuutta ja kestävyyttä sekä lisätä elintarvikeketjun toimijoiden ja kuluttajien tietoisuutta materiaalitehokkuuden mahdollisuuksista. Sitoumukseen on kirjattu myös toimialakohtaisia tavoitteita sekä elintarviketeollisuudelle että kaupalle. Ne koskevat kierrätysasteen lisäämistä sekä elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrän vähentämistä.
Kaupan alalle on asetetut selkeät määrämittaiset tavoitteet, mutta elintarviketeollisuuden lähtötilanne on monimutkaisempi puutteellisen tilastoinnin vuoksi. Koska elintarviketeollisuuden jätemääriä ei seurata ja tilastoida tarkasti, toimiala sitoutuu tuottamaan tämän tiedon itse sitoumuskauden alkupuolella ja asettamaan tähän tietoon perustuvan vähentämistavoitteen.
Sama koskee elintarvikejätettä ja ruokahävikkiä. Niiden osalta käynnissä on lisäksi kansallinen hanke, jolla pyritään tuottamaan tietoa ja luomaan raportointikäytännöt komission asettamaa elintarvikejätteen raportointivelvoitetta varten. Sitoumuksen avulla tuotettu tieto ja siihen liittyvä raportointikäytäntöjen kehittäminen lisäävät osaltaan kansallisia valmiuksia vastata tuleviin materiaalitehokkuuden seuranta- ja raportointitarpeisiin.

Yritysten materiaalitehokkuustyö esiin
Sitoumuksen tavoitteena on tehdä näkyväksi ja lisätä ymmärrystä elintarvikealan yrityksissä tehtävästä laaja-alaisesta materiaalitehokkuustyöstä. Sitoumus ja sen mukaiset toimenpiteet ovat elintarvikealan keino toteuttaa ja edistää kiertotaloutta. Sitoumuksen ydin muodostuu siihen liittyvien yritysten toimenpiteistä ja tavoitteista, jotka kukin mukaan lähtevä yritys voi määritellä itselleen. Toimialan tulokset raportoidaan näiden summana. Lisäksi yrityksiä kannustetaan kertomaan työn tuloksista kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumuksen Sitoumus2050 -sivustolla.
Materiaalitehokkuus kattaa etenkin elintarviketeollisuudessa laajan kirjon erilaisia toimenpiteitä, vaikka päähuomio kohdistuu usein ruokahävikkiin ja pakkauksiin. Sitoumukseen liittyessään yritys voi toteuttaa materiaalitehokkuutta ja sitoumuksen mukaisia tavoitteita muun muassa seuraavin toimin:
• Tekemällä kehitystyötä olemassa olevien prosessiensa materiaalitehokkuuden selvittämiseksi ja tehostamiseksi.
• Ennaltaehkäisemällä ja vähentämällä elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrää tuote- ja palvelusuunnittelun avulla.
• Luomalla uutta liiketoimintaa tai lisäarvoa sivuvirroista.
• Lisäämällä henkilöstönsä ja yhteistyökumppaneidensa valmiuksia parantaa toiminnan materiaalitehokkuutta.
• Parantamalla yrityksen omaa sekä kuluttajien ja muiden sidosryhmiensä tiedon tasoa materiaalitehokkuudesta.

Lisätietoja:
motiva.fi/matsit/elintarvikeala
motiva.fi/ratkaisut/materiaalitehokkuus/materiaalitehokkuuden_sitoumukset
sitoumus2050.fi

TEKSTI: toimialapäällikkö Anna Vainikainen, Elintarviketeollisuusliitto ry



KE 1/2019, pääkirjoitus: Osaamisen taso ja palvelut pitää säilyttää

torstai 28. helmikuu 2019

Laboratoriopalvelut ovat keskittyneet, kansainvälistyneet ja etääntyneet kauemmaksi asiakkaista. Toivottavasti kustannustehokkuus ei aja ruokaturvan ohi. Se ei synny itsestään, vaan ammattilaisten määrätietoisella työllä. Ruokaviraston laboratorio- ja tutkimuslinjan johtaja Janne Nieminen tähdentää, että kansallisen kriisivalmiuden, turvallisuuden sekä riittävän ja ajantasaisen asiantuntemuksen kannalta on tärkeää huolehtia osaamisen ylläpidosta ja kehittämisestä omassa maassa.

RUOKAVIRASTO ALOITTI vuodenvaihteessa, kun Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Maaseutuvirasto ja osa Maanmittauslaitoksen tietotekniikan palvelukeskusta yhdistyivät. Ruokaviraston pääjohtaja Antti-Jussi Oikarinen tiivistää, että hallinnollinen muutos ei saa vaarantaa arkityötä. Jatkossa ilmastonmuutos on iso haaste uudelle virastolle.

Emeritusprofessori ja Biosafen tieteellinen johtaja Atte von Wright nostaa kolumnissaan esille yhden ruokaturvallisuuden keskeisen kysymyksen: riittävätkö nykyiset analyysi- ja laboratoriopalvelut? Virallisten elintarvikelaboratorioiden verkosto on jo nyt harva varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Yksi puute analyysipalveluissa on elintarvikekontaktimateriaalien, erityisesti muovista tehtävien migraatiotutkimusten heikko saatavuus. Ylitarkastaja Merja Virtanen Ruokavirastosta muistuttaa, että kontaktimateriaalien koostumuksella ja ominaisuuksilla on iso vaikutus elintarvikkeeseen. Materiaalista siirtyy lähes aina ainakin vähän sen ainesosia elintarvikkeeseen.

ASIOITA JA ILMIÖITÄ pitää tutkia, jotta voidaan kehittää uutta. Maa- ja metsätalousministeriön tilaama selvitys ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoituksesta kertoo karun tilanteen. Suomen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoitus on laskenut 2010-luvulla ja osunut kipeästi ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoitukseen. Luonnonvarakeskuksen tekemä selvitys osoittaa, että ruoka-ala on saanut murusia tästä rahoituksesta vuosina 2011−2016.

Neuvotteleva virkamies Suvi Ryynänen ja elintarvike-ylitarkastaja Minna Huttunen ovat huolissaan tilanteesta ja pelkäävät, että Suomen ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoitus näivettyy ilman pikaisia muutoksia.

He molemmat ovat elintarviketieteiden tohtoreita ja osaavat arvostaa tutkittua tietoa.

Ryynänen ja Huttunen muistuttavat, että ruokajärjestelmä tuottaa Suomen kansantalouteen yhdeksän prosenttia arvonlisäyksestä ja maksaa kymmenen prosenttia kaikista veroista ja veronluonteisista maksuista. He kysyvät, kävisikö Suomeen Ruotsin malli, jossa T&K-rahaa kerätään sekä elinkeinolta että valtiolta ja jossa hankerahoitukset osoitetaan säätiölle. Suomeen sopiva ratkaisu on syytä löytää nopeasti.

*YMPÄRISTÖTIETOISUUS VAHVISTUU. * Esimerkiksi kestävänä materiaalina tunnetun muovin hävityksestä on tullut ongelma, vai muuttuuko se jätteenä osin kysytyksi raaka-aineeksi? Elintarviketieteiden Seuran Elintarvikeanalytiikan jaosto järjestää Kemian Päivillä 28. maaliskuuta seminaarin Elintarvikepakkauksen moderni muoto. Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija, Stora Enson innovaatiopäällikkö ja VTT:n erikoistutkija kertovat moderneista pakkausmateriaaleista ja niiden tuotekehityksestä.

Kemian Päivillä pidetään myös Suomalaisten Kemistien Seuran 100-vuotisjuhlaseminaari, jossa puhuvat myös kemian nobelistit Ada E. Younath, Sir J. Fraser Stoddart ja K. Barry Sharpless. Kemian Päivien teemoja ovat kiertotalous, ympäristökemia, elintarvikekemia, energia, kemian opetus, analytiikka, radiolääkeainekemia, laskennallinen kemia ja turvallisuus.
Nähdään Kemian Päivillä ja ChemBio Finland 2019 -messuilla 27.−28.3. Helsingissä.

Pirjo Huhtakangas

Kirjoittaja on Kehittyvä Elintarvike -lehden toimituspäällikkö ja
vt. päätoimittaja sekä Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen.



KE 1/2019, pakina, JÄLKEÄ VAI JÄRKEÄ?

torstai 28. helmikuu 2019

Ruuan alkuperä pitää ilmoittaa yhä tarkemmin. Ravintolan ruokalistoihinkin tulee pian merkinnät lihan alkuperästä. Toki moni parempi syöttämö ilmoittaa jo nyt, minkä tuottajan lihaa käyttää. Mutta suuri osa maailmalla liikkuvasta ruuasta on kuitenkin bulkkiraaka-aineita, joiden alkuperän ilmoittaminen ei välttämättä hyödytä muita kuin tietojärjestelmien toimittajia. Kahvista ilmoitetaan yleensä paputyyppi, harvoin maanosaa, maata, saati sitten viljelmää. Boikotointia alkuperätieto tietenkin helpottaa. Hankintaketjun läpinäkyvyys voi myös estää väärinkäytöksiä, vaikka sitä on vaikea mitata millään valuutalla.
Matkaillessaan maailmalla ruoka jättää kovin vähän jälkiä, paitsi jos pakkaukset vuotavat. Ennen tosi elävän ruuan aikaan saalista jäljitettäessä sen liikkeistä jäi aina jäljet, maahan tai lumeen. Nykyisellä tapettujen kasvisten vegaanikaudella jäljitetään salattuja elimiä. Niitä on viime aikoina lähtenyt maailmalle Puolasta, joka yrittää myös kasvattaa hiilijalanjälkeä jatkamalla, ellei peräti lisäämällä hiilen käyttöä energian tuotannossa. Sitä enää harva yrittää jäljitellä.

Nykyruualle tarvitaan enemmän ja vähemmän järkeviä jäljitysjärjestelmiä, omaa ja vieraiden valvontaa. Jokaista raaka-ainetta seuraa merkintä pakkauksessa tai bulkkikuormassa liuta asiapapereita. Yleensä sitä enemmän, mitä useamman maan rajan se ylittää. Paperipaljoudesta on useissa tapauksissa siirrytty sähköisesti luettavaan merkintään toivoen, että se lisää ruuan kulkeman matkan avoimuutta.
Merkinnöistä ja massiivisista jäljitysjärjestelmistä huolimatta moni jäljittelemätönkin ruoka on vaikeasti jäljitettävissä. Puolalaisten salattujen elimien raaka-aine, salatut eläimet, kokivat salatun elämän, joka päättyi salaa ylimääräisessä yövuorossa. Saateasiakirjat ovat olleet luontaisesti uusiutuvaa laatua, ja niissä on ollut elettyjä salaimia.
Ruuan alkuperän jäljittäminen lisää ruuan hintaa. Ranskassa Carrefour on toteuttanut jäljitettävyyden kahdeksassa tuoteryhmässä ja investoinut näin tietotekniikan aikana tiedon louhintaan jäljitettävyyden toteuttamiseksi. Suomessa keskitytään sen sijaan louhimaan hintoja. Kaupan keskusliikkeet ovat kovin vähän jäljestäneet jäljitettävyyttä. Broilerinlihan pakkauksiin on saatu tuottajan jäljet, mutta hinta on jäljessä kannattavuudesta. Tilakoon kasvu mahdollistaa paremman jäljitettävyyden, mutta maidossa ja viljassa taitaa kestää vielä tovin, ennen kuin niiden alkuperä tiedetään litran tai jyvän tarkkuudella.

Kun raaka-aineita ostetaan markkinatilanteen, sadon tai kadon mukaan useammasta maasta, pakkausten tiedoissa on huomioitava kaikki mahdolliset ostomaat, tai painatuksia joudutaan uusimaan usein. Mehuissa alkuperämaan jäljittäminen kirjainvaihtoehtojen avulla on jo arkipäivää. Valion maidoissa kirjaimilla sen sijaan jäljitetään tuotteen pakannutta meijeriä.
Kasvimaitojen valmistajat maailmalla ovat havahtuneet käänteisen todistamisen taakkaan. Niiden on osoitettava, ettei raaka-aineen viljelyn tieltä ole hävitetty sademetsiä tai ettei raaka-aine ole geenimuunneltua. Suomessa sateisia metsiä on alkanut syntyä vasta viime vuosina. Metsiä ylipäätään kaadetaan meillä niin eläin- kuin kasvimaidon tuotantoa varten enää vähän, eikä asiasta ole edes keskusteltu.

Meillä on erilaisia halpamerkkejä, joista osan alkuperä ilmenee nimestä (”kotimaista”). Mutta on liuta tuotteita, joissa alkuperä ilmoitetaan vaihtelevasti. Mitä hyötyä on ylimalkaisesta ”valmistettu EU:ssa” -ilmoituksesta? Halpamerkit eivät koostumukseltaan, maultaan tai laadultaan ole useinkaan juuri mainitsemisen arvoisia. Pitääkö alkuperääkään silloin mainita?
Jos ruoka ei ole mistään kotoisin, pitääkö sen olla jäljitettävissä, siis jostakin kotoisin? Tässä ruuan halpuutuksen mallimaassa markkinoille voisikin tuoda vielä yhden halpamerkin: Ruuan, joka ei ole mistään kotoisin ja jonka alkuperä ei ole mainitsemisen arvoista. Siinä voisi olla järkeä.

TEKSTI: Heikki Manner
Kirjoittaja on Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja ja Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen



KE 1/2019, teeman puheenvuoro, Analytiikka ja tutkimus kiinteä osa yhteiskuntaa

torstai 28. helmikuu 2019

Teksti: laboratorio- ja tutkimuslinjan ylijohtaja Janne Nieminen, Ruokavirasto

Elintarviketuotannossa on raaka-aineiden ja tuotannon lisäksi taustalla valtava määrä tietoa, tutkimusta ja testausta. Elintarviketurvallisuuden ja elintarviketuotannon turvaamiseksi tarvitaan jatkuvasti tietoa niin eläin- ja kasvitautitilanteesta, hygieniasta tuotannossa kuin esimerkiksi siementen itävyydestä ja raaka-aineiden laadusta ja koostumuksesta. Turvallisuuden lisäksi tarvitaan tietoa muun muassa ravitsemuksellisesta koostumuksesta, tuotannon eettisyydestä, ympäristövaikutuksista ja alkuperästä.
Laboratorioilta vaaditaan entistä luotettavampaa, nopeampaa ja herkempää analytiikkaa, spesifimpiä tuloksia, monen asian samanaikaista analytiikkaa ja asiantuntemusta tulosten tulkinnassa samanaikaisesti, kun osa seurannasta voidaan automatisoida tai tehdä kentällä. Myös uudet tuotteet kuten hyönteiset tai uusien aineiden ja taudinaiheuttajien seuranta ja monitorointivaatimukset edellyttävät jatkuvaa menetelmänkehitystä.

Teknologian kehitys ja digitalisaatio näkyvät sekä elintarvikeketjussa että laboratorioanalytiikassa. Muutos tekniikassa on parantanut analytiikan herkkyyttä ja tarkkuutta sekä lisännyt tuotetun mittaustiedon määrää. Tästä hyvä esimerkki on kemiallisessa analytiikassa HR-MS -tekniikka (korkean erotuskyvyn massaspektrometria), jossa voidaan mitata tuhansia aineita samanaikaisesti. Myös DNA -analytiikassa kehitys on ollut nopeaa. PCR -tekniikka mullisti geenianalytiikan monella sektorilla 1980-luvulla. Sillä voidaan tunnistaa nopeasti taudinaiheuttaja ja selvittää myös esimerkiksi bakteerin tyyppi. Nyt käyttöön otettava kokogenomisekvensointitekniikka (WGS) tuo jälleen uusia ulottuvuuksia esimerkiksi elintarvikevälitteisten epidemioiden selvitykseen ja torjuntaan.
Yhteistä näille molemmille uusille analyysimenetelmille (HR-MS ja WGS) on mittausdatan valtava määrä. Tieto voidaan myös tallentaa, ja siihen voidaan palata myöhemmin. Tiedon tuottamisen lisäksi sen oikea analysointi, tulkinta ja niin sanotun big datan hyödyntäminen on muodostumassa entistä tärkeämmäksi. Samalla muun muassa paikkatiedon liittäminen analyysitulokseen luo uusia ulottuvuuksia. Tätä tarvitaan esimerkiksi tuholaisten tai tautien leviämisen ennustamiseen ja tehokkaaseen torjuntaan. Erilaisen tiedon älykäs yhdistely tuleekin jatkossa entistä tärkeämmäksi koko sektorille.

Elintarvikepetosskandaalien jälkeen EU:ssa on lisätty vaatimuksia toimista elintarvikepetosten torjuntaan. Laboratoriossa PCR tekniikan ja DNA viivakoodauksen avulla voidaan tunnistaa prosessoiduissa tuotteissa käytetty raaka-aine, kuten eläin- tai kasvilaji.
Metagenomiikka ja sen myötä metaviivakoodaus mahdollistavat myös monimutkaisten elintarvikkeiden tutkimisen ja lähes kaikkien niissä käytettyjen eläin- tai kasviperäisten ainesosien tunnistamisen. Elintarvikkeiden maantieteellisen alkuperän tunnistamiseen voidaan käyttää stabiilien isotooppien suhteiden mittausta. Samoja tutkimusmenetelmiä voidaan käyttää luomun ”luomuisuuden varmistamiseen”.

Laboratorioalalla tapahtuu jatkuvasti keskittymistä kansainvälisiin jätteihin. Tässä on paljon tehokkuusetuja. Kansallisen kriisivalmiuden, turvallisuuden ja riittävän ja ajantasaisen kansallisen asiantuntemuksen kannalta on tärkeää huolehtia suomalaisen ja Suomessa olevan infrastruktuurin ja osaamisen ylläpidosta ja kehittymisestä.
Se on myös suomalaisen elintarviketurvallisuuden, tuotannon, teollisuuden ja viennin etu. Tämä edellyttää olemassa olevaa kapasiteettia, joka voidaan skaalata tarvittaessa. Kriisitilanteessa sitä ei enää pystytä luomaan.
Kansalliset lakisääteiset valvonta- ja vertailulaboratoriot ovat osa kansallista infraa. Lainsäädäntö edellyttää kansallisilta vertailulaboratorioilta osaamista ja vertailumittausmenetelmien ylläpitoa. Ruokaviraston laboratoriotoiminta ja tutkimus ovat osa kansallista infrastruktuuria ja pyrkivät yhdessä koko alan kanssa edistämään ruokasektorin kehitystä.



KE 1/2019, kolumni, Elintarvikelainsäädännön ja -valvonnan uudistukset haaste analytiikalle?

torstai 28. helmikuu 2019

Teksti: professori (emeritus) Atte von Wright, ravitsemus- ja elintarvikebiotekniikka & tieteellinen johtaja, Biosafe Biological Safety Solutions Ltd

Vuoden alussa Elintarviketurvallisuusvirasto (Evira), Maaseutuvirasto sekä osa Maanmittauslaitoksen tietotekniikkapalvelukeskuksesta yhdistyivät uudeksi Ruokavirastoksi. Tekeillä on myös elintarvikelain kokonaisuudistus, johon uuden virastonkin synty kytkeytyy.
Lakiuudistuksen tavoitteena on päivittää lainsäädäntö vastaamaan entistä paremmin EU-lainsäädännön vaatimuksia, vähentää toimijoille ja valvontaviranomaisille aiheutuvaa hallinnollista taakkaa ”vaarantamatta elintarviketurvallisuutta” sekä elintarvikelainsäädännön sopeuttaminen tuleviin aluehallinnon muutoksiin. Lakiluonnoksen perusteella maakunnilla on keskeinen tehtävä lain toimeenpanossa ja valvonnassa. Näiden muutosten tuulien pyörteissä on syytä tarkastella uudistusten merkitystä elintarvikeanalytiikalle ja kuluttajaturvallisuudelle.

Uuden elintarvikelain mukaan Ruokavirasto jatkaisi entisiä Eviran tehtäviä pienin muutoksin. Esimerkiksi torjunta-ainejäämien riskinarviointi siirtyisi ehdotuksen mukaan Turvallisuus- ja kemikaalivirastolle (Tukes), joskin niiden analytiikka jäisi Ruokaviraston tehtäväksi. Ruokavirasto olisi Eviran tapaan Suomen kansallinen yhteyspiste Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaiseen (EFSA), toimisi keskeisenä kansallisena vertailulaboratoriona ja hyväksyisi sekä viralliset elintarvikelaboratoriot että omavalvontalaboratoriot.
Päällisin puolin siis muuttuu varsin vähän. Suurimmat vaikutukset lienevät hallinnollisia kuntien Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) ja Aluehallintovirastojen (AVI) tehtävien siirtyessä tulevaisuudessa maakunnille. Uudistuksilla pyritään selkeyttämään Ruokaviraston ja maakuntien tehtävänjakoa ja luomaan siten tehokkuutta ja säästöjä. Joitakin entisen lainsäädännön hyvin yksityiskohtaisia määräyksiä karsitaan ja elintarvikealan toimijoille annetaan vapaampia käsiä, mutta samalla vastuu turvallisuudesta myös entistä selkeämmin siirtyy toimijoille.

Elintarviketurvallisuuden painottuessa yhä enemmän omavalvontaan ja toimijan vastuun korostuessa tulee tietenkin miettineeksi elintarvikeketjun eri toimijoiden osaamisen ja tietämisen tasoa. Riittääkö hygieniapassin (nyt virallistettu nimitys entiselle hygieniaosaamistodistukselle) saaminen takaamaan toiminnan turvallisuuden myös vastaisuudessa?
Eräs ruokaturvallisuuden keskeinen kysymys on myös nykyisten analyysi- ja laboratoriopalveluiden riittävyys. Mitään kriisiä ei liene ennakoitavissa, mitä tulee tavanomaisten mikrobiologisten ja kemiallisten määritysten saatavuuteen. Järjestelmä joutuisi tietysti koetteelle kokonaan uudentyyppisten uhkien ilmaantuessa. Mieleen tulee esimerkiksi 1990-luvun BSE-kriisi, ns. hullun lehmän tauti, jolloin alkutuotannon valvonta joutui uusien ja äkillisten haasteiden eteen. Ruokavirastolla on tietenkin päävastuu valvonnan ja analyysien ajanmukaisuudesta, ja sen toimintaedellytykset on siten turvattava, vaikka se maksaisikin.

Virallisten elintarvikelaboratorioiden verkko on varsin harva varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi laajassa Lapin maakunnassa ei nykyisellään ole yhtään vaatimukset täyttävää laboratoriota. Tämä saattaa aiheuttaa paikallisille ja pienille yrityksille logistisia haasteita. Laboratorioverkon tihentäminen on taas kustannus- ja kannattavuuskysymys.
Eräs puute analyysipalveluissa on elintarvikekontaktimateriaaleista, erityisesti muoveista tehtävien migraatiotutkimusten huono saatavuus. Rutiinina ne eivät tiettävästi kuulu minkään virallisen elintarvikelaboratorion palveluvalikoimaan, joskin jotkin kaupalliset laboratoriot ja tullilaboratorio tekevät niitä.
Suomelle tärkeän elintarvikepahvin ja -kartongin osalta ollaan tilanteessa, jossa puuttuu EU:n erityislainsäädäntö, joten niiden elintarvikekelpoisuuden osoittaminen perustuu pitkälti teollisuuden omiin ohjeistuksiin ja käytäntöihin sekä yleisesti seurattuun Saksan Bundesinstitut für Risikobewertung (BfR)-viranomaisen ohjeistukseen.

EU:lla on pyrkimys luoda oma lainsäädäntönsä kaikille keskeisille elintarvikekontaktimateriaaleille. Suomen on syytä seurata kehitystä ja pyrkiä vaikuttamaan ja varautumaan tuleviin vaatimuksiin. Esimerkiksi mahdolliset vaatimukset genotoksisuuden tai hormonihäirikköjen testauksesta osana näiden tuotteiden turvallisuuden varmistusta loisivat tarpeita uusille analyyttisille palveluille ja valmiuksille.
Nykytilanne näyttää kuitenkin olevan hallinnassa, mutta tulevaisuus on tuntematon. Käynnissä oleva elintarvikelainsäädännön ja -valvonnan uudistus tietysti tähtää juuri varautumiseen vastaisuuden haasteisiin. Sinänsä uudistukset vaikuttavat hyviltä ja järkeviltä, ja vuoden 2006 elintarvikelakia olikin jo korkea aika uudistaa. Perusteluissa mainittu kustannustehokkuuden korostaminen kuitenkin hieman epäilyttää. En kannata tuhlailua, mutta joskus toiminta tehostuu myös resursseja lisäämällä – elintarvikeanalytiikassakin. Turvallisuuden tulee olla ensisijainen tavoite, ei kustannustehokkuuden.