Ajankohtaista

Puheenvuoro 3/2017: Kokeillen yhdessä maaliin!

perjantai 09. kesäkuu 2017

Miten kehittää pakkaus, johon kuluttajan käsi tarttuu? Miten kehittää tuote, joka lunastaa pakkauksen luomat odotukset ja päätyy kuluttajan ostoskoriin, kerta toisensa jälkeen? Elintarvikeyritysten haasteet ja menestys tiivistyvät näihin kysymyksiin.

Olen työskennellyt elintarvikekehityksen parissa kohta 20 vuotta. Tänä aikana elintarvikeyritysten tuotekehitysprosessit ovat kehittyneet prosessin seurannan ja dokumentoinnin osalta merkittävästi. Vastaavasti on ymmärretty, että suomalaisella elintarviketeollisuudella on käsissään kansainvälisestikin ainutlaatuinen jäljitettävä tuotantoketju.

Tuotteet valmistetaan kestävillä tuotantotavoilla, ja jätteiden hyötykäyttömahdollisuuksien edistämiseksi tehdään jatkuvaa kehitystyötä. Nykyään teollisuus nostaa myös entistä enemmän katsettaan päivän haasteista tulevaisuuden ennakointiin. Seurataan heikkoja signaaleja ja mietitään, miten tunnistaa seuraava kasvava kuluttajatrendi.

Myös pakkauskehitys on ottanut suuria edistysaskelia. Materiaalit ovat ohentuneet, biohajoavia materiaaleja on tarjolla, ja pakkausratkaisut ovat kehittyneet muun muassa mukaan otettavien ruokien tarjonnan laajentuessa. Pakkauksiin on liitetty älyä: jäljitettävyystietoja, erilaisia sensoreita, jopa yhteys pelimaailmaan ja lisättyyn todellisuuteen. Pakkauksia voidaan yksilöidä, ja niiden kautta elintarvikevalmistaja voi saada yhteyden kuluttajaan sekä päinvastoin.

Teknologian tarjoamat mahdollisuudet ovat huimat, mutta niiden yleistyminen pakkauksissa on ollut vielä melko maltillista. Mitkä uudistuksista vastaavat kuluttajan tarpeisiin ja tuovat kuluttajalle lisäarvoa? Moni teknologia odottaakin vielä läpimurtoaan.

Tuoteinnovaatioiden kehittämiseksi tarvitaan tutkimusosaamista, ymmärrystä markkinasta, kuluttajatrendeistä ja verkostoja. Yksin on vaikea luoda uutta. Nämä tosiasiat pätevät niin suuren kuin pienen elintarvikeyrityksen tuotekehityksessä. Voittaja on varmimmin pitämällä silmät auki tutkimuksen syötteisiin, käymällä aktiivista vuoropuhelua kuluttajien kanssa, analysoimalla kilpailukenttää ja etsimällä omaa osaamista täydentäviä yhteistyökumppaneita.

Nykyinen julkinen hankerahoitus tukee hyvin yliopistojen tutkimuksellisia hankkeita. Näissä hankkeissa on ryhmä yrityksiä haistelemassa tutkimuksen tuloksia, mutta hankkeiden päättyessä tulokset ovat usein vielä kaukana suorasta hyödynnettävyydestä.

Toisaalta on hyviä rahoitusinstrumentteja alueellisen ruokaketjun yritysten törmäyttämiselle ja erilaisten koulutustarpeiden täyttämiselle.

Selkeä puute on kuitenkin konkreettiselle, kokeilevalle tutkimustulosten käyttöönottoa tukevalle rahoitukselle. Yritys voi rakentaa oman Tekes-hankkeen, mutta monelle yritykselle se on liian raskas etenemismuoto.

Yritysten tulisi pienin byrokraattisin ponnistuksin päästä kokeilemaan yhdessä tutkijoiden kanssa tulosten edelleen kehitystä ja kaupallistamista. Tutkimushankkeissa tulisi olla tällainen kevyt jatkomahdollisuus. Se edistäisi uusien innovatiivisten tuotteiden syntyä, yritysten kasvua, tutkimusrahoituksen tuottavuutta ja tutkijoiden työllistymistä.

Jokainen tuote tarvitsee käyttäjän, kehitetään se millä prosessilla tahansa! Teollisuus haluaa ymmärtää kuluttajaa valintatilanteessa kaupan hyllyllä sekä tuotteen käyttötilanteessa. Kuluttaja on perinteisesti otettu mukaan tuotekehitysprosessiin erilaisten kuluttajatutkimusten avulla. Oikein rakennettuna ja hyödynnettyinä ne tuovat vastauksia moniin tuotekehityksen kysymyksiin.

Erilaiset yhteiskehitysprosessit ovat myös lisääntyneet viime vuosina. Kuluttaja otetaan mukaan kehitysprosessiin jo ideointivaiheessa, ja yhteiskehittämistä jatketaan yhteisöllisesti. Sosiaalisen median käytön yleistyminen on edistänyt yritysten suoran kuluttajayhteyden rakentumista.

Osataanko tutkimuksilla kuitenkaan ottaa haltuun kuluttajakokemusta, joka muodostuu brändin, pakkauksen ja tuotteen yhteisvaikutuksesta? Entä kuinka luotettavia kuluttajien vastaukset ovat, kun he tietävät olevansa tutkimuksen kohteena?

Turkuun avataan keväällä 2018 Tulevaisuuden Ruokamaailma – uusi todellisen elämän ruokaelämyskeskus. Ravintolassa kuluttaja tekee todellisia valintoja, ostaa, syö ja nauttii. Turun yliopisto rakentaa kokonaisuutta yhteistyössä Vaasan yliopiston ja VTT Oy:n kanssa.

Alusta tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kokeilevalle tutkimukselle. Ruokamaailma tavoittaa päivittäin noin 1 500 kuluttajaa, joiden käyttäytymistä seurataan muun muassa havainnointiteknologian avulla. Alustalla kerätään tietoa kuluttajan ruokavalinnoista, kokemuksesta ja hävikin määrästä.

Jo tällä hetkellä Turun yliopiston AistilassaTM testataan brändin, pakkauksen ja tuotteen moniaistista kuluttajakokemusta. Vuoden kuluttua teollisuuden tutkimusmahdollisuudet lisääntyvät. Teknologiasovellusten kehittäjät ja ruokaketjun yritykset pääsevät vaivattomasti testaamaan uusia tuote- ja konsepti-innovaatioitaan todelliseen ravintolaympäristöön.

Toivotan ruokaketjun toimijat tervetulleeksi syömään, nauttimaan ja tutkimaan ruokaelämyskeskuksen moniaistiseen ravintolaan!

Mari Norrdal
kehityspäällikkö
Aistila
Turun Yliopisto



Kolumni 3/2017: Moniaistinen pakkaus ja kuudes aistimme

perjantai 09. kesäkuu 2017

Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka monella tavalla pakkaus vaikuttaa tuotekokemukseen? Pakkauksen kanssa vietetty aika voi olla merkittävästi pidempi kuin sen suojaaman tuotteen. Ensimmäinen näköhavainto pakkauksesta käynnistää ainutkertaisen brändikokemuksen, joka on läsnä vielä silloinkin, kun tuotteesta on jäljellä vain muruset ja muistot.

Suurin huomio pakkaussuunnittelussa kiinnitetään usein visuaalisuuteen, sillä se on vahvin ja monesti myös ainoa keino saada tuote ylipäätään huomatuksi. Pakkauksen visuaalisuus voi puhutella herkullisen epäsuorasti myös muita aisteja. Värien, elementtien ja sommittelun avulla voidaan maalailla mielikuvia tuotteen mausta, tuoksusta tai tekstuurista. Ensimmäinen näköaistimus on kuitenkin vain ohikiitävä hetki – mitä sitten tapahtuu?

Pakkaukseen kosketaan, se tulee lähelle. Muut aistit heräävät viimeistään tässä vaiheessa. Kosketuksella ja kuulolla aistitaan pehmeyttä, rapinaa tai vaikkapa karheutta. Loput aistihavainnot eli tuoksu ja maku liittyvät usein avaamiskokemukseen, joka on yksi kuluttajan ja tuotteen yhteisen matkan tärkeimmistä hetkistä.

Pakkaus ja tuote ovat yhtä – kokonaisuuden toiminnallisuus ja elämyksellisyys luovat hetkestä joko mieleenpainuvan tai mitäänsanomattoman, pahimmassa tapauksessa jopa turhauttavan. Se, kuinka kahvin aromit huumaavat pakkausta avattaessa, tai miten lasipullo ja alumiinitölkki vaikuttavat oluen makukokemukseen, tuntuvat pieniltä asioilta, mutta ovat sitäkin merkityksellisempiä valintoja brändin tarinaa rakennettaessa.

Pakkaus on tuotteen tärkein media: se on osa tuotetta. Mikä parasta, tämä media on brändinomistajan ikioma. Pakkaus on myös ainoa media, jolla voidaan vaikuttaa käytännössä kaikkiin aisteihin. Design-näkökulmasta voisi ajatella, että se jokin, joka saa meidät tarttumaan pakkaukseen ja pitämään siitä, on kuudes aistimme.

Tunnevoima on kuudennen aistin kosiskelua viiden perusaistin kokemuksellista yhdistelmää hyödyntäen. Tieteellisestä näkökulmasta perusaistimme ovat kätevä designtyökalu brändin ja tuotteen menestymisen tavoittelussa. Tunnevoima vaikuttaa kuluttajaan, ja kuluttaja on se, joka sanoo viimeisen sanan brändinomistajan menestystarinassa. The end tai we want more.

Digitalisoituvassa mediaympäristössä pakkauksen myyntivoimaa tulisikin ajatella uudenlaisena moniaistisena mahdollisuutena. Koska kuluttaja kokee tuotteen ja pakkauksen yhtenä kokonaisuutena, myös pakkauskehityksen ja tuotekehityksen tulisi olla moninäkökulmaista ja saumatonta yhteistyötä, jossa tiede kohtaa taiteen ja analyyttisyys tunnevoiman. Brändinomistajilta usein löytyy runsaasti näitä näkökulmia ja monialaista osaamista. Tarvitaan myös design-ajattelua, jonka avulla osaamisen palaset kiteytetään yhdeksi timanttiseksi konseptiksi.

Pakkaus voi tehokkaasti toimivana ja kivasti koristeltuna olla hyvä. Loistava pakkaus on kuitenkin sellainen, jonka funktionaalisuus ja elämyksellisyys suunnitellaan sen koko elinkaaren mitalle. Kaiken kruununa on kuluttajan matka, jossa funktionaalisuuden rinnalle rakennetaan moniaistisuutta hyödyntävää taianomaista tunnevoimaa. Loistava pakkaus kasvattaa liiketoimintaa merkittävästi. Se pystyy myymään tuotteen tehokkaammin, vahvistamaan positiivista brändikokemusta, luomaan paremman katteen, ja se tekee tämän kaiken kustannustehokkaasti.

Pakkauksen hyödyntäminen kokonaisvaltaisena liiketoiminnan edistäjänä sekä elintärkeänä osana tuotetta ja brändiä saattaa vaatia suuriakin muutoksia arkisissa toimintatavoissa. Merkittävintä on käsitellä pakkausta tuottavana investointina. Niin kauan kuin pakkaukseen suhtaudutaan pakollisena kulueränä, se valitettavasti pysyy sellaisena.

Loistavan pakkauksen luominen ei ole yksinkertaista. Avain monimutkaisen kokonaisuuden hallintaan on ymmärtää ja soveltaa design-ajattelua. Irrallisilla ja eri tavoitteisiin tähtäävillä päätöksillä on mahdotonta synnyttää loistavia pakkauksia.

Design-ajattelua hyödyntäen ensimmäiseksi tulisi luoda timanttinen konsepti, jossa hyödynnetään pakkauksen koko potentiaali. Pakkauksen haasteet ja mahdollisuudet kootaan oikeaan arvojärjestykseen sen koko elinkaaren mitalta. Konseptin ytimessä pakkauksen arvoketjun toimijoiden näkökulmat tukevat toisiaan – eivät taistele vastakkain. Jokaisen pakkaukseen liittyvän päätöksen tulisi perustua tähän yhteiseen, tärkeimmät tavoitteet kiteyttäneeseen konseptiin.

Loistavan pakkauksen synnyttäminen vaatii kaiken kokoavaa helikopteri-näkökulmaa, jolla voidaan ohjata monialaista tiimityöskentelyä selkeän yhteisen tavoitteen eteen. Loistava pakkaus on meidän yhteinen ponnistus, joka ei onnistuessaan edellytä kompromisseja. Siinä yhdistyvät sen koko elinkaaren huomioiva funktionaalisuus sekä moniaistisuutta hyödyntävä tunnevoima, joka herättää meidän kaikkien kuudennen aistin.

Marika Perätalo
designjohtaja
Linkit Concept Oy



Pääkirjoitus 3/2017: Aistinvaraista laatua ei saa unohtaa tuotekehityksessä

perjantai 09. kesäkuu 2017

Kiitän luottamuksesta, jota Elintarviketieteiden Seuran hallitus osoitti valitessaan minut Kehittyvä Elintarvike -lehden päätoimittajaksi.

Eläköitynyt päätoimittaja Raija Ahvenainen-Rantala kirjoitti jäähyväiskirjeessään: ”Toivon, että lehti valaa jatkossakin tervettä uskoa ja luottamusta suomalaisten elintarvikkeitten vahvuuksiin ja antaa eväitä ja näkemyksiä kehittää edelleen kotimaista elintarvikealaa kansainvälistyvillä markkinoilla.” En voisi olla enempää samaa mieltä.

Uusi toimi toki jännittää, mutta jännittävä on myös Suomen elintarviketeollisuuden, -tutkimuksen ja -kaupan tämänhetkinen tilanne. Olin juuri vuoden tutkijana Yhdysvalloissa. Lähtiessäni taantuma tuntui raskaana, mutta nyt kotimaassa näyttää jo toiveikkaammalta.

Uskoa tulevaisuuteen valoi myös Agronomiliiton 120-vuotisseminaari Suomi kasvaa ruoasta 28.4.2017 Finlandia-talolla. Seminaarissa esiteltiin Valtioneuvoston tammikuussa julkaisema raportti Suomalaisen elintarvikeketjun menestyksen avaintekijät. Kilpailukykyyn vaikuttavat lyhyellä aikavälillä kustannukset ja pidemmällä aikavälillä kasvu, joihin molempiin tarvitaan oikeanlaisia resursseja. Supistusten ja säästämisen tie on kuljettu loppuun.

Kilpailukyvyn avaintekijöinä mainitaan osaaminen, jalostusasteen nosto, laadukkaat tuotteet ja viennin kasvattaminen. Lähtökohdat viennille ovat hyvät: löytyy sekä osaamista että laatua. Julkaisussa tähdennetään myös, ettei suomalaisuus itsessään ole vientivaltti, vaan siitä tulisi löytää ne termit ja käsitteet, joilla sitä voidaan parhaiten kuvata kulloisessakin kulttuurissa.

Yllätyksekseni aistinvarainen näkökulma puuttuu raportista lähes kokonaan. Seminaarissakin maku mainittiin vain ohimennen. Ikään kuin ei olisi merkitystä esimerkiksi sillä, miltä vientituotteet maistuvat, tuoksuvat ja tuntuvat, tai miellyttävätkö niiden aistittavat ominaisuudet kohdemarkkinoiden asiakkaita.

Liian helposti saatetaan ajatella, että tuotteet ovat ”hyviä” ja ”miellyttäviä” ilman sen kummempia tutkimusponnisteluja. Ilman tutkimusta emme kuitenkaan tiedä, onko asianlaita näin.

Alan ammattilaisten yksimielinen käsitys on, että tuotteen aistinvaraisiin ominaisuuksiin on kiinnitettävä huomiota, muuten voidaan mennä pahasti metsään. Tässäkin lehdessä usea kirjoittaja viittaa tuotteen maun tai muiden aistittavien ominaisuuksien merkitykseen.

Ruuan aistittava laatu ja maittavuus olisi tärkeää saada laajasti myös ruokapalvelujen kilpailutuskriteeriksi. Pahimmillaan ruoka jää syömättä, ja kaikki sen hyväksi tehty työ menee hukkaan, eikä asiakas saa hyväkseen sen tarjoamia ravintoaineita tai nautintoja. Ruuan (aikaisemmalla kerralla) koettu maku taas on tärkeä motiivi myöhemmille valintakerroille.

Laila Seppä
päätoimittaja, ETT, DI



Maatalousunelmia

perjantai 28. huhtikuu 2017

Suomalainen elintarviketalous on kovan onnen elinkeino, joka jarruttaa suomalaisen elintason nousua, koska siihen uppoaa veroeuro toisensa jälkeen. Alkutuotanto, maatalous, ei kannata. Toissa vuosisadalla sadon söi halla. Sitten tuoton söi ylituotanto, ja viimeisetkin rippeet kaupan halpuuttamat hinnat.
Jatkojalostus ei kannata; elintarvikeyritysten tulokset ovat hädin tuskin nollarajan yläpuolella. Syöminen sen sijaan kannattaa syöjälle liiankin hyvin, kun puolet kansasta syö itsensä ylipainoon. Kansantaloudellisesti sekään ei kannata ylensyömisen aiheuttamien kustannusten vuoksi. Eikä tässä vielä kaikki: ruuan loppusijoitus on kallista sekin, jos halutaan ravinteiden pysyvän kierrossa eikä rehevöittävän Itämerta.

Koko ruokaketju on epäkunnossa, maataloustukiaisista jätehuoltoon. Se vain rasittaa miljardeilla muutenkin alijäämäistä kansantalouttamme. On maamme köyhä, ja siksi jää – tätä kyytiä. Muu talous on sen sijaan sadan viime vuoden aikana kukoistanut. On tehty tikusta asiaa, sellua ja paperia, lautaa ja lankkua. On keksitty kännykät ja tekstiviestit, yhdistetty ihmisiä hyvin kannattavasti ainakin yhden nokiallisen verran. Mutta elintarviketaloutta emme ole keksineet kannattavaksi.
Kaikki lähtee raaka-aineen tuotannosta. Mitä maataloudelle sitten pitäisi tehdä? Jatkaa nykyisellään, erikoistua vai vielä enemmän omavaraistua tai kenties jakaa ruuan tuotanto kansainvälisesti: tuottaa kutakin evästä siellä, missä se parhaiten kannattaa? Viime mainitussa Suomelle jäisi varsin vähän mitään viljeltävää, ellei ilmastonmuutos heitä meitä ihan tropiikkiin.

Entä jos Suomessa erikoistuttaisiin maatalouteen, jossa tuotetaan vain semmoisia eväitä, jotka maksavat ainakin euron kilo. Vähennettäisiin ylijäämätuotteiden kuten ohran ja vehnän viljely omavaraisuuden tasolle ja erikoislajikkeisiin, joiden jatkojalosteista viennissä saa mahdollisimman hyvän hinnan.
Miksi ihmeessä Suomessa viljellään halpiskamaa, jota ei maailmanmarkkinoillakaan tarvita? Ehkä se on omavaraistalouden peruja. Ohra kasvaa hyvin Lapin perukoilla asti, sitä voivat syödä niin eläimet kuin ihmiset. Ihmiset varsinkin nesteeksi käytettynä – tai peräti tislattuna, etanoli kun on kalahtanut syvälle suomalaisten selkäytimeen. Mutta niin pitkälle jalostettunakaan ohrasta ei saada maailmanmarkkinoilla kunnon hintaa; maissista tai sokeriruo’osta tehty alkoholi on halvempaa, minkä ovat huomanneet monet kotimaiset juomavalmistajat.

Brändityöryhmä unelmoi luomumaataloudesta. Sitä pidetään ratkaisuna maatalouden kannattavuusongelmiin. Valvontakiemuroineen ja -koukeroineen ja byrokratioineen luonnonmukaisesta tuotannosta, varsinkin jatkojalostuksesta, on tehty niin kallis järjestelmä. Suomalainen kuluttaja ei halua maksaa semmoista lisähintaa luomusta, kun luomua ei erota tavanomaisesta muusta kuin hinnasta ja nimestä.
Päinvastoin, luomuvihannekset ovat kaupan tiskillä usein niitä nahistuneita, leipä mautonta tai ärjyn hapanta, tiivistä kittanaa junttapullaa, kahvileipä kummallisen makuista lättänää. Luomulla on pitkä matka suomalaisen kuluttajan jokapäiväiseen ruokapöytään. Sitä syövät vielä kauan vain vannoutuneimmat aatteen palon omaavat. Saksalaiset ja viime vuosina varsinkin tanskalaiset ovat toki hurahtaneet luomuun, ja heille sitä tietty voisi täällä kasvattaa ja viedä. Mutta euron kilohinnoista ei luomussakaan monen tuotteen kohdalla voi vielä edes uneksia.

Ruotsalaiset tukevat kauraa 10 miljoonalla eurolla. Siinä voi vielä käydä niin, että se viimeksi nauraa, jolla on eniten kauraa. Kaura ei toki vielä täytä tuota euron kilohintaehtoa, mutta interventiorehuohran se hakkaa mennen tullen ja jalostettuna alkaa lähestyä sitä.
Kun Suomi jo nyt on kauranviljelyn suurvalta, miksi siitä ei otettaisi kaikkea hyötyä irti? Kasvinjalostus vain on päästetty meiltä karkaamaan tuontitavaraksi, mutta sisulla sen voi saada takaisin. Kotimainen kasvinjalostus on edellytys meille sopivien, uusien kauralajikkeiden viljelylle. Kauraa voisi viljellä niin paljon, että kaurankuorista voitaisiin valmistaa vaikka pakkauksia ja säästää metsiä myöhempien aikojen parempaan käyttöön.
Norjalaisilla on lohi, sen kohdalla me suomalaiset nukuimme onnemme ohi. Norjalaiset tehostivat sen viljelyä niin, että kotimaan kasvattamot ovat menettäneet markkinoita, ja kasvattajat saavat enää hädin tuskin itselleen murkinoita.

Suomessa on tyhjillään vanhoja navettoja pilvin pimein, isoja ja vallankin pieniä. Niistä saa kohtuukustannuksilla hyviä hyönteiskasvattamoita nostamaan eläinten ja vaikkapa ihmistenkin ruuan valkuaisomavaraisuutta, kun lainsäädännöstä on nyt tulossa hyönteismyönteinen.
Siinä on yksi uusi keinomahdollisuus nykyiselle maataloudelliselle keinotaloudelle. Takavuosina tosin on kokeiltu etanoiden kasvatusta suomalaisten ruokapöytiin, mutta ne olivat liian hitaita yleistymään eväiksemme. Herkuttelijoiden määräkään ei tuolloin riittänyt kannattavaan tuotantoon. Mutta madot, kärpäsen toukat ja sirkat ovat ihan eri juttu. Ennen sirkat olivat vitsaus, nyt niistä voi tulla vaikka maatalouden siunaus.
Navetoista tulee mieleen nykyinen maidontuotanto, kun pohatat rakentavat toinen toistaan suurempia pihattoja. Niiden edistämisen sijaan maidontuottajien omistamien osuuskuntien pitäisi panostaa reaktoritutkimukseen, siis maidon tuottamiseen reaktorilla. Hollantilaiset ovat lihan kanssa jo pitkällä. Suomalaiset voisivat saada vaikka seuraavan Nobelin ilman eläimellistä menoa tuotetulla maidolla. Se kelpaisi vegaanille ja AIV:llekin.

Suomeen tuodaan paljon kasviksia ja varsinkin juureksia: kaiken maailman mukuloita, joista osa kasvaisi myös täällä ja joita nykyään suositellaan mukuloidenkin ruuaksi. Ääreisartisokat, maa ja latva, ovat molemmat paljolti tuontitavaraa. Latvamalli jopa talvehtii raukoilla rajoillamme nykyisinä leutoina talvina. Sitten on vielä kiinalainen artismöykky, jonka hinta Ranskassakin on kymmeniä euroja kilolta.
Maamallin artisokat laksatiivina lopettaisivat myös yhden kansaamme vaivaavan vitsauksen, nimittäin ummetuksen, kunhan päivittäinen käyttömäärä vain on riittävän suuri. Mukulakrassin saamisesta kotimaasta keittiömestarit haaveilevat. Piparjuurikin on juuri semmoinen juuri, jonka viljelijällä voi käydä hyvä tuuri. Luomun parhaimmat mahdollisuudet ovat kasviksissa ja juurikin juurikasviksissa.
Miksi muuten maataloutta pitää – ja saa harjoittaa vain maalla? Kun lähiruoka nyt on in, kaupungeissahan sitä pitäisi tuottaa, koska ruuasta syödään niissä suurin osa. Lähiömarkettien ja keskustan kauppakeskusten katoilla voisi hyvin olla kasvihuoneita, jonne johdettaisiin alakerran ihmispaljouden tuottama hiilidioksidipitoinen ilma edistämään salaatin tai muiden vihannesten kasvua.
Tai miksei siellä voisi olla kanala biokaasulaitoksineen ja sen vieressä leipomo, joka saisi näin energiaa ja raaka-ainetta? Tai käytettyjen kanojen loppusijoituksen hoitava kanaviillokkitehdas, josta annokset tipahtelevat suoraan alakerran markettiin. Kerrostalojen pystyseinillä voitaisiin viljellä mansikkaa. Tuoreempaa ruokaa saisi hakea.
Taloudellisesti epäkunnossa olevan elintarviketalouden korjaamiseksi tarvitaan isoja unelmia, luovuutta, luovaa hulluutta, ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta ottaa riskejä. Sen iänikuisen, kulahtaneen ja kannattamattoman ylijäämäohran ja -vehnän viljelyn sijaan.

Heikki Manner MMM



Kestävyyttä elintarviketalouteen

perjantai 28. huhtikuu 2017

Nälkäkuolema uhkaa 20 miljoonaa ihmistä Itä-Afrikassa, ei kovinkaan kaukana meistä. Välittömiä syitä ovat kuivuus ja konfliktit ‒ ilmastonmuutos ja väkivalta. YK on varoittanut pahimmasta humanitaarisesta katastrofista sitten toisen maailmansodan. Mistä on kyse? Miksi ruoka ei riitä kaikille?
Teollisuusmaiden huolettoman kulutuksen aiheuttama ilmastonmuutos tuntuu pahimmin haavoittuvimmilla alueilla, joilla on ennestäänkin kuumaa ja kuivaa. Viime vuosien poikkeuksellisen voimakas El Nino sääilmiö on myöhästyttänyt sateet ja lämmittänyt merivettä. Sadonmenetykset nostavat ruuan hintaa, mikä aiheuttaa nälkää ja levottomuuksia. Runsaiden lannoite- ja rehuravinteiden rehevöittämien vesistöjen lämpeneminen kukittaa myrkkyleviä.
Leväkukinta johti esimerkiksi Chilen rannikolla vuosi sitten kymmenien miljoonien lohikalojen kuolemaan, muista merenelävistä puhumattakaan. Tämä nosti lohen hinnan kymmenillä prosenteilla kaikkialla maailmassa.

Kun ruuan hinta ylittää kriittisen rajan, se laukaisee väkivaltaiset levottomuudet. Tämä on nähty monesti. Näin käynnistyi arabikevät, ja näin kävi viime talvena Etiopiassa. Tällöin kynnelle kykenevät lähtevät liikkeelle.
Elämme yhteen kytkeytyneessä maailmassa, jossa omien elintapojemme seuraukset väistämättä saapuvat kynnyksillemme. Terrorismikin on globaalia eikä synny luontaisesta pahuudesta. Ihmistä ahdistaa pelko tulla nähdyksi vähempiarvoisena!

Koko maailmaa koskevat kestävän kehityksen tavoitteet asetettiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2015. YK kutsui laajat kansalaispiirit asettamaan tavoitteita. Lähes 200 maata, myös Suomi, on allekirjoittanut valitut 17 tavoitetta. Ne rakentuvat ihmisoikeuksien tunnustamiselle ja ulottuvat nälän sekä köyhyyden poistamisesta ympäristön kestävyyteen.
Planeetan toimintojen kestokyky on reilusti ylitetty. Ravinteiden käyttöönotossa ja monimuotoisuuden vähenemisessä olemme ylittäneet turvallisen rajan jo moninkertaisesti. Ilmastonmuutoksessa ja maankäytön muutoksessa metsistä maatalouteen olemme kriittisillä rajoilla. Myös sosiaaliset kriittiset rajat esimerkiksi ravitsemusturvassa ja oikeudenmukaisuudessa näyttävät tulleen ylitetyiksi. Väestönkasvu ei ole juurisyy eikä suurin haaste. Ja siihenkin tehoavat parhaiten tasaveroiset mahdollisuudet terveydenhoitoon ja koulutukseen.

Ruokavaliomme kehityksessä askelia oikeaan suuntaan ovat myönteistä huomiota saaneet nyhtökaurat ja härkikset. Heinäsirkkapurilaiset ovat tulevaisuutta, ja sushibuumi avaa tietä merilevän käytölle. Ehkä keinolihakin kehittyy kilpailukykyiseksi. Tarvitsemme uusia, maankäytöltään tehokkaampia ja resurssiviisaampia proteiinilähteitä.
Arvokkaan lisän voivat tuoda myös keräilijämenneisyydestämme muistuttavat mahdollisuudet, nykyajan urbaanit roikkuvat kattopuutarhat ja scifi-kuvat kelluvista permakulttuuriparatiiseista? Ravintokasvienkin monimuotoisuus tuottaisi parempaa ravitsemusta ja ruuantuotannon sopeutumiskykyä.

Ravitsemusturvan tuottaminen kaikille edellyttää kuitenkin ennen kaikkea paluuta ylitettyihin planeettarajoihin ja myös lisää tarkkuutta sekä oikeudenmukaisuutta taloudenpitoon. Rikkaan pohjoisen peltomaahan, vesistöihin ja lantaan kertyneet ravinteet pitäisi saattaa osaksi globaalia kierto- ja jakamistaloutta. Ilmakehään karanneen hiilen sitominen etelän köyhtyneisiin peltomaihin lisäisi tuottavuutta ruokaturvattomilla alueilla ilmastonmuutosta hilliten. Siihen me ilmastonmuutoksesta hyötyneet voisimme kannustaa hiilikaupan keinoin.
Kulutuksemme vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan pitäisi saada näkymään hinnoissakin – myös elintarvikkeiden hinnoissa.
Erilaiset maailmanselitykset kilpailevat tietoisuudestamme, ja hyvä niin. Aikamme ehkä suurin haaste onkin kyky kuulla erilaisia näkökulmia. Meillä rikkaan pohjoisen toimijoilla, kansalaisilla ja kuluttajilla on paljon valtaa ja siksi vastuuta. Eniten huomiota kaipaa vähäväkisimpien ja vaiennettujen – myös tulevien sukupolvien – ääni. Tässä metelissä sen kuuleminen on melkoinen haaste, mutta yritetään!

Helena Kahiluoto
kestävyystieteen professori
Lappeenrannan teknillinen yliopisto