Ajankohtaista

KE 2/2019, kolumni, Onko Suomi suunnannäyttäjä vai ajelehtija?

perjantai 26. huhtikuu 2019

TEKSTI: vuorineuvos, työelämäprofessori Reijo Karhinen

Ruoka yhdistää perheitä. Perheiden puitteissa on tavanomaista kokoontua yhteiseen ruokailuhetkeen. Kansallisen ruokaketjun tasolla sana yhdessä ei sen sijaan ole luonteva ilmaisu. Mieluimmin juuri päinvastoin, jopa riidellen. Ainakin sellainen kuva välittyy julkisuuteen ja kyllä myös minulle tehdessäni pääministeri Sipilän antamaa selvitystyötä maataloutemme kannattavuuden parantamismahdollisuuksista. Moititaan ja syyllistetään, vastakkainasettelu korostuu.

Tunnistan yhdeksi juurisyyksi sisäiseen kyräilyyn sen, että ruokaketjullamme ei ole tunnistettavaa yhteistä ja yhtenäistä tulevaisuudenkuvaa eikä sen pohjalta laadittua kansallista tahtotilaa ja strategiaa. Yhteisen ymmärryksen puuttuminen johtaa sitoutumisen puutteeseen. Tällainen näköalattomuus yhdessä tuotannon kannattavuuskriisin kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa monet vahvuutemme jäävät hyödyntämättä.
Puhdas, turvallinen ja ainutlaatuisissa olosuhteissa tuotettu suomalainen ruoka ansaitsisi paremman yhteistyön hengen. Tavoitteinamme tulisi olla ylpeys tästä hienosta tuotteesta ja yhtenäinen ruokaketju. Emme saa olla itsekkäitä, meidän on tehtävä enemmän yhdessä.
Meidän on oltava rehellisiä itsellemme ja tunnustettava, että toimintaympäristömme muuttuu vauhdilla. Päivän päätteeksi muutosta johtaa kuluttaja. Kulutuskäyttäytymisen muutos ja globaalisti kasvava ruuan kysyntä ovat valtavan voimakkaita megatrendejä. Tässä muuttuvassakin viitekehyksessä Suomi voi olla aiempaa selvästi parempi menestyjä. Ruuantuotantomme tuleva suunta huutaa vastuunkantajia, näkemyksellistä johtajuutta ja positiivisempaa ilmapiiriä. Vaativia haasteita, mutta eivät kuitenkaan ylivoimaisia.

Ruokaketjun toimintaympäristö on muun ohessa myös valtavan voimakkaassa teknologisessa murroksessa, mikä tulee sekä avaamaan alan toimijoille uusia ansaintamahdollisuuksia että pakottamaan koko ketjun uudistumiseen. Teknologian ohella digitalisaatiossa on kyse myös tiedon hallinnasta ja sovitusta tiedon vaihdannasta. Pohdittavaksi tulevat erityisesti tiedonkeruu ja varastointi, tietovirrat ja vaihdanta, tiedon käytön oikeus sekä tiedon uudenlaiset käyttötavat.
On varmaa, että uudet, globaalit innovaatiot tulevat haastamaan myös suomalaisen ruokaketjun toimintatavat ja ansainnan. Tahdonvaltaiseksi kysymykseksi jää, onko suomalaisen ruokaketjun rooli tässä kehityksessä suunnannäyttäjä vai pelkkä ajelehtija.
Koko kansakunnan tasolla vienti on hyvinvointimme yksi keskeinen kivijalka. Olemme myös globaalisti tunnettu teknologisesta osaamisestamme. Mutta kumpikaan näistä kansakunnan vahvuuksista ei korostu ruokaketjussamme. Olemme todellinen alisuoriutuja elintarvikeviennissä. Kannan myös syvää huolta digitalisaation, tekoälyn, alustatalouden ja avoimen datan tarjoamiin mahdollisuuksiin liittyvän osaamisemme tasosta ruokaketjussamme kokonaisuutena. Meidän on ryhdistäydyttävä.

Maailman väestön kasvu ja ilmastonmuutoksen vaikutukset luovat painetta ruuantuotannon uudistumiselle. Niin alkutuotannon, jalostuksen kuin ruuan jakelun tulee kehittyä, jotta voimme vastata kasvavaan kysyntään kestävästi ja turvallisesti. Innovaatiot ja erikoistuminen eivät yksinään ratkaise suomalaisen maatalouden kannattavuusongelmaa.
Silti riittävä rohkeus, ennakkoluulottomuus ja oma-aloitteisuus voivat tarjota yrittäjäperhekohtaisesti paljon − niin toimeentuloa kuin onnistumisen iloa. Foodtech ja Agritech ovat nimityksiä uusille toimialoille, jotka mullistavat ruuantuotantoa. Vertikaaliviljelmien kehittyminen, maatalouden robotisaatio ja lihan korvaavat proteiinivalmisteet ovat seurausta kehittyneistä teknologioista.
Suomella ei ole varaa jäädä kehityksen jalkoihin. Monet ruokaketjun sisälle syntyneet rakenteet ovat suosineet tuotantolähtöistä toimintaa. Nykyisen tukijärjestelmän koetaan keskittyvän nykyisen tuotannon ylläpitämiseen, eikä niinkään kannustavan uusien toimintatapojen kokeiluun. Meillä tehdään hyvää perustutkimusta, joka luo pohjan Foodtech- ja Agritech -alojen kehitykselle, mutta tutkimuskokeiluihin, tutkimuksen kaupallistamiseen ja uusien yritysten pääomittamiseen tarvitaan lisäpotkua ja yhteistyötä.

Jotta alkutuotannossa voidaan siirtyä tuotantolähtöisyydestä kuluttajalähtöisyyteen, on tiedettävä, mitä nykyiset kuluttajat haluavat. Tämän tueksi tarvitaan dataa ja näkemystä kulutuskäyttäytymisestä. Itseasiassa, kiitos päivittäistavarakauppamme, Suomi lukeutuu maailman kärkimaihin kerätyn asiakastiedon määrässä ja laadussa. Valitettavasti tätä dataa jaetaan vähän ruuan arvoketjussa muille toimijoille.
Asiakastieto olisi arvokas lisä alkutuottajille ja tavarantoimittajille niin tuote- kuin palvelukehityksessä. Viime kädessä poliittisten päättäjien tulisi luoda riittävä paine, jotta nämä asiakastiedot saataisiin laajemmin hyödyntämään ruokaketjumme liiketoimintapohjan laajentamista.



KE 2/2019, pakina, RAA’AN PELIN RAAKA-AINEET

perjantai 26. huhtikuu 2019

TEKSTI: MMM Heikki Manner

Halpa, halpuutettu, halvin. Tänä ruuan arvon alentamisen kulta-aikana kaupan valikoimaan kelpuutetaan vain halpuutettu ja halpuutetaan jo kerran kelpuutettu. Elintarvikkeiden valmistamisesta on tullut raakaa peliä. Raaka-aineet eivät saa maksaa mitään, raaka työ ei senkään vertaa, valmis tuote ei mitään, vaikka se olisi raaka. Valmiilla ruualla pitää olla raa’asti raaempi raain hinta. Kallein raakataan raa’asti pois.
Raaka-aineet matkailevat maailmalla raakoina. Hedelmät poimitaan kauko- ja lähemmissäkin maissa raakoina. Appelsiinit, sitruunat ja greipit vihertävät lähtiessään, banaaneista puhumattakaan. Tomaatitkaan eivät ole punastuneita. Loppusijoituspaikkaansa ne saapuvat enemmän ja vähemmän epämääräisesti kypsyneenä tai raakana ja maultaan vinksahtaneena.

Mistä näitä raakoja ilmiöitä oikein tulee? Epäreilua kauppaa ja ravinto-opillista hämäystä. Kaikella on hintansa, mutta pyrkimys edulliseen ostokseen ja ahneuteen on varmaan rakennettu ihmiskunnan geeneihin. Ja kysyttäessä, totta kai, jokainen vastaa haluavansa mahdollisimman halpaa. Vastaus on selvä kysymättäkin.
Sen sijaan raakoja hedelmiä ja vihanneksia tuskin kukaan haluaa, mutta sitä ei ole kysyttykään. Raa’asti tarkasteltuna siinäkin taitaa olla raaka totuus, hinta takana. Viljely etämaissa on halpaa. Raakojen hedelmien hävikki maailmanympärimatkalla on pieni, vaikka ne tulisivat aluksella, jossa on raakapurjeet.
Ennen kaukohedelmiä sai vain kypsinä poimittuina säilykkeinä. Nyt niitä saa raakoina poimittuina turhakkeina. Taannoin vain liha raakakypsytettiin. Kun kasvistuotteiden pitää muistuttaa lihaa, niin nekin kypsytetään raakaversioina.
Raaka ilmiö tunnetaan toki kotimaassakin. Kesäisin käy kilpa siitä, kuka tyhjentää ensin parhaat marjamaat, ja silloin peli on raakaa muuallakin kuin hillapitäjä Ranualla. Metsissä saatetaan käyttää raakaa voimaakin. Mutta onneksi marjoja on vaikea raakakypsyttää, ja on keksitty värierottelijat: ne tyrkkäävät raa’asti syrjään vihreät, raa’at mustikat ja puolukat.

Syöminen muuttuu ajan saatossa. Viime aikojen myöhempiä villityksiä ovat vegaanius ja paleosyöminen. Myös teollisuuden on tarjottava kuluttajille uusia elämyksiä joka päivä. Tuotekehityksellä on paineita. Ei riitä, että tarjotaan silloin tällöin hivenen uusia aineita.
Elämykseksikään ei riitä, että jugurtissa tai wienerissä on tänään keltainen hillo ja huomenna punainen. Eläimykset, kuten raakamakkara eivät enää kelpaa. Nyt on oltava raakoja kasvisperäisiä kasvaimia, jotka kypsinä muistuttavat eläinperäisiä sisälmyksiä.
Raakaravinto ei sinänsä ole mitään uutta; leivässä oli jo 150 vuotta sitten puolet petäjäistä. Myös raakatislaus osattiin jo tuolloin. Tarkalleen ottaen raakapuusta tehty pettu tai raakaviljasta tislattu pontikka ei ole raakaa, vaikka maistuu koko lailla raa’alta. Uudempi ilmiö sen sijaan on, että raa’an viinan kulutus laskee, eikä maitokaan ole enää aitoa raakamaitoa: se on kokonaan melkein raakaa kauraa.
Leipomot tekevät nykyisin raakapakasteita, mutta ovat ne jo perinteisestikin osanneet valmistaa raakoja leipiä. Tätä seuraavaa muotidieettiä odotellessa nauttikaamme raakakypsytetyistä elämyksistä ja raaoissa oloissa raatamalla tuotetuista raa’asti halpuutetuista raa’oista kasviksista.

Kirjoittaja on Kehittyvä Elintarvike -lehden vakituinen avustaja ja Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen.



KE 2/2019, teeman puheenvuoro, Asiakasetukortilla yhteiskunnallista arvoa

perjantai 26. huhtikuu 2019

TEKSTI:
professori Mikael Fogelholm & dosentti Maijaliisa Erkkola, Helsingin yliopisto
professori Jaakko Nevalainen & professori Hannu Saarijärvi, Tampereen yliopisto

Useimmilla meistä on lompakossa lukuisia kanta-asiakas- tai asiakasetukortteja. Niiden avulla voimme kerätä pieniä etuuksia tai saada yksilöityjä tarjouksia. Yritys puolestaan voi käyttää korttiemme avulla kerättyjä ostotietoja esimerkiksi valikoimasuunnitteluun ja markkinointiviestinnän kohdentamiseen.
Asiakastietoa on hyödynnetty ensisijaisesti yritysten, ja myös jonkin verran asiakkaiden itsensä hyväksi. Mutta voisiko näiden korttien avulla kerääntyvästä asiakastietomassasta olla myös yhteiskunnallista hyötyä? Ja voisivatko yritykset toteuttaa yhteiskuntavastuutaan myös luovuttamalla näitä tietoja tutkimuskäyttöön yleisen hyvän edistämiseksi?

LoCard on Helsingin ja Tampereen yliopiston tutkijoiden ja S-ryhmän yhteinen hanke, jossa näitä kysymyksiä yritetään ratkoa (www.locard.fi). S-ryhmä on asiakasomistajiensa suostumuksella luovuttanut tutkijoille 47 000 asiakasomistajan yli kahden vuoden päivittäistavaroiden ostostiedot. Tiedoista käyvät ilmi ostetut tuotteet tarkasti luokiteltuina sekä ostosten paino- ja hintatiedot.
Perusajatuksemme on, että ruokaostosten avulla voisi saada tietoa väestön ruokavalion ravitsemuksellisesta laadusta. Jos tämä onnistuu, voi tietojen avulla arvioida myös muun muassa ruokavalion ympäristövaikutuksia. Yhdistyneillä kansakunnilla on 17 kestävän kehityksen tavoitetta, joista ainakin kolmanneksen toteutumista Suomessa voisi kenties arvioida tällaisen tiedon avulla. Niitä ovat muun muassa terveys ja hyvinvointi sekä vastuullinen kulutus ja tuotanto.

Perinteiset tavat arvioida väestötason ruuankäyttöä ovat itse täytettävät frekvenssikyselyt ja ruokapäiväkirjat sekä haastattelut. Näiden haasteina ovat niiden täyttämisen työläys ja siten myös korkea hinta, muistivirheet, ruuankäytön päivittäisestä ja vuodenaikaisesta vaihtelusta johtuva epätarkkuus sekä syömisen ali- ja yliarviointi. Asiakasetukortilla taas kertyy tietoa ruokaostoksista automaattisesti joka kerta, kun asiakasetukorttia käytetään ostosten yhteydessä. Aineisto kerääntyy objektiivisesti vuoden ja vuorokauden ympäri. Muistivirheitä ei ole.
Asiakasetukorttiaineistossa on kuitenkin omat isot haasteensa, joita pitää aluksi oppia ymmärtämään ja hallitsemaan. Tietoa ei pääsääntöisesti kerätä yksilö- vaan ruokakuntatasolla. Niinpä pelkästään kortin avulla oleva tieto ei määrällisesti kerro samaa kuin yksilöiden täyttämät kyselyt tai päiväkirjat.
Ruokakunnat eli kotitaloudet voivat keskittää ostoksiaan eri tavoin eri kauppaketjuihin. Syömme myös muuta kuin kaupasta ostettua ruokaa, esimerkiksi työpaikan lounasravintolassa. Lisäksi jaamme ruokaostoskoriemme sisältöä myös esimerkiksi lemmikkieläimille. Kaupasta ostamamme ruoka ei täysin heijasta yksilötason ruokavaliota, ja juuri tätä poikkeamaa haluamme aineistosta ensimmäiseksi selvittää.

Asiakastiedon hyödyntämisen tulee olla tutkimuseettisesti kestävää, läpinäkyvää ja kaikkien osapuolten hyväksymää. Omassa tutkimuksessamme olemme saaneet tietoon pohjautuvan suostumuksen kaikilta meille ostotietonsa luovuttaneilta asiakasomistajilta. Lisäksi hankkeelle on saatu Helsingin yliopiston ihmistieteiden eettisen ennakkoarvioinnin toimikunnan puoltava lausunto.
Vaikka aineistomme on erittäin suuri, se on kuitenkin vain murto-osa niistä, joille S-ryhmä lähetti sähköpostin kysyäkseen lupaa tietojen luovuttamiseen tutkijoille. Kolmas haasteemme onkin saada selville, miten valikoitunut tämä liki 50 000 tutkittavan joukko on verrattuna suomalaiseen väestöön.
Olemme myös lähettäneet kaikille tutkimukseen osallistuville lyhyen kyselyn, jonka avulla olemme saaneet täydentävää tietoa esimerkiksi ostosten keskittämisasteesta, ruokakuntaan kuuluvien lukumäärästä ja iästä sekä asiakasomistajan ruuankäytöstä. Tämä parantaa mahdollisuuksiamme arvioida aineiston hyödynnettävyyttä ravitsemukseen liittyvien teemojen tutkimisessa. Tulemme lisäksi vertaamaan tuloksia muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Finravinto-tutkimuksen tuloksiin.

Oma visiomme on, että ymmärrys etukorttiaineistosta antaa mahdollisuuksia sekä väestö- että yksilötason tutkimukseen ja viestintään. Ruokaostoksista kertyvä tieto voi tulevaisuudessa ainakin täydentää väestötasolla muilla menetelmillä tapahtuvaa ruuankäytön arviointia. Niinpä tiedolla voi olla kauaskantoisia terveyspoliittisia ja terveysviestinnällisiä merkityksiä. Tiedon avulla on myös mahdollista luoda helposti ymmärrettäviä mittareita, jotka kertovat itse asiakasomistajille heidän ruokaostostensa terveellisyydestä.
Jos pystymme aineiston pohjalta arvioimaan luotettavasti asiakasomistajan tai kotitalouden ruuankäytön ravitsemuksellista laatua, ruokatason tietoihin on mahdollista liittää myös erilaisia ruuan ympäristövaikutuksia kuvaavia mittareita, kuten hiilijalanjälki tai maankäyttö. Myös tämä tieto on kuluttajille tärkeää. Samalla sitä voidaan käyttää myös ympäristöpoliittisessa suunnittelussa, seurannassa ja päätöksenteossa.



KE 2/2019, pääkirjoitus: Uutta ja uusvanhaa

perjantai 26. huhtikuu 2019

Kaura- ja kasvisbuumi ovat lisänneet virtaa tutkimukseen ja tuotekehitykseen. On kehitetty uusia tuotteita ja menetelmiä ja hyödynnetty uusia ja uusvanhoja raaka-aineita ja valmistustapoja.

Verso Food avasi Kauhavalla huhtikuun alussa uuden tuotantolaitoksen, jossa valmistetaan myös raaka-ainekomponentteja hyödyntämällä patentoituja tuotantomenetelmiä ja suomalaista härkäpapua. Fazer rakentaa Lahteen maailman ensimmäisen kauraksylitolitehtaan, jonka raaka-aine tulee yrityksen omasta tuotannosta. Suomeen on syntymässä kaivattua valmistus- ja lisäaineteollisuutta.

Fazer-konsernin tutkimusjohtaja Jussi Loponen uskoo, että tuotannon sivuvirroissa on todella paljon ammennettavaa. Niiden kesyttäminen tuotantoon ja ylipäätään uudet keksinnöt vaativat yhteistyötä sekä yritysten sisällä että muiden tutkijoiden, yritysten, yhteisöjen ja vaikuttajien kanssa. Tarvitaan sekä perustutkimusta että soveltavaa tutkimusta.

Luonnonvarakeskuksen pääjohtaja Johanna Buchert valjastaisi tieteen keinot laajasti käyttöön kestävän ruuantuotannon hyväksi. Hän arvioi, että myös uusvanhoille menetelmille, kuten fermentoinnille, löytyy uusia sovellusmahdollisuuksia.

SOKERIKESKUSTELU käy edelleen kiivaana etenkin verkossa. Suomalaiset elintarvikeyritykset ovat tuoneet ja tuovat markkinoille tuotteita, joissa on aikaisempaa vähemmän lisättyä sokeria. Suolan kanssa on painittu pitkään.

Raisio on vähentänyt tuotteistaan suolaa ja sokeria asteittain, jotta kuluttajat tottuvat uuteen makuun. Esimerkiksi annospuuroissa on kolme vaihtoehtoa: täysin ilman sokeria ja suolaa, maltillisesti lisättynä ja herkkuversio.

Joissakin Valion juustoissa osa natriumista tai natriumkloridista on korvattu omalla mineraalisuolakeksinnöllä ja vähennetty sokeria muun muassa jugurteista. Valio ja moni muu elintarvikeyritys on tehnyt ravitsemussitoumuksen. Valio on luvannut tuplata maustamattomien, sokeroimattomien (ei lisättyjä sokereita) sekä 20−50 prosenttia vähemmän sokeria sisältävien tuotteiden yhteismäärän 84:stä 168:aan vuodesta 2015 vuoteen 2020 mennessä. Viime vuoden saldo oli jo 152.

MAAILMA YMPÄRILLÄ muuttuu. IBM:n tutkijat ovat listanneet viisi ennustetta, jotka ravistelevat elintarvikealaa jo seuraavan viiden vuoden aikana. Näiden vuosien aikana maapallon väkiluku ylittää kahdeksan miljardin rajan, ja ilmastonmuutos ja rajalliset vesivarat asettavat omat reunaehtonsa.

IBM arvioi, että data auttaa viljelyksiä kasvamaan: tekoäly pystyy ennustamaan tarkasti kasvamassa olevan sadon määrän. Lohkoketjuteknologia takaa entistä tuoreempia elintarvikkeita kuluttajille ja vähemmän ruokajätettä. Tekoälyanturit havaitsevat elintarvikeperäiset patogeenit kotona, ja viranomaiset saavat mahdollisuuden käyttää miljoonia mikrobeja suojelemaan ruokaamme. Uudet valmistusteknologiat ja keksinnöt syrjäyttävät muovin käyttöä, ja muovia pystytään myös kierrättämään nykyistä paljon nopeammin.

SUOMEN RUOKA-ALA tarvitsee nyt selkeän, yhteisen ruokastrategian. Vuorineuvos, työelämäprofessori Reijo Karhinen kirjoittaa kolumnissa, että Suomen ruokatuotannon tuleva suunta huutaa vastuunkantajia, näkemyksellistä johtamista ja positiivisempaa ilmapiiriä. Tätä on helppo peukuttaa.

Miten tämä toteutuu käytännössä, riippuu etenkin ruokaketjun vastuuhenkilöistä. Itse kukin voi pohtia asiaa myös omalla kohdallaan: meillä jokaisella on nyt tekemisen paikka.

Pirjo Huhtakangas

Kirjoittaja on Kehittyvä Elintarvike -lehden toimituspäällikkö ja vt. päätoimittaja sekä Elintarviketieteiden Seuran kunniajäsen.



KE 1/2019, Tiede & Tutkimus, Ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoitukseen murusia vuosina 2011−2016

torstai 28. helmikuu 2019

TEKSTI: neuvotteleva virkamies, ETT Suvi Ryynänen, maa- ja metsätalousministeriön tieto- ja tutkimusyksikkö
elintarvikeylitarkastaja, ETT Minna Huttunen, maa- ja metsätalousministeriön ruokaosaston elintarviketurvallisuusyksikkö

Suomen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoituksen kehitys on ollut laskusuunnassa 2010-luvulla. Tämä on osunut kipeästi ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoitukseen, selviää Luonnonvarakeskuksen tekemästä selvityksestä.

Tekesin (nyk. Business Finland) rahoitusta on leikattu todella huomattavasti, mutta esimerkiksi yliopistojen rahoitus ei ole itse asiassa vähentynyt juurikaan. Sen sijaan valtion tutkimuslaitosten budjettia on leikattu rajusti: noin kolmanneksella. Samaan aikaan Suomen Akatemian rahoitus on kasvanut, kun suurin osa tutkimuslaitoksilta leikatusta rahoituksesta kanavoitiin Suomen Akatemian perustettuun Strategisen rahoituksen neuvottelukuntaan.
Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ruokajärjestelmän rahoitukseen, sillä alan tutkimuslaitoksiin kohdistettu leikkaus ei ole suinkaan palautunut samalle sektorille. Osasyynä on ollut se, että Strategisen tutkimuksen neuvoston aiheissa on ollut varsin vähän ruokajärjestelmään liittyviä tutkimusaiheita hakukuulutuksissa.
Tähän on onneksi tulossa muutos, sillä valtioneuvosto päätti, että yksi vuoden 2019 teema-alueista on Kohti kestävää, terveellistä ja ilmastoneutraalia ruokajärjestelmää. Toisena on Innovatiiviset materiaalit ja palvelut resurssiviisauden ja kestävän kehityksen edistäjinä, mikä sopii esimerkiksi pakkaus- ja logistiikka-alalle.
Tilastokeskuksen mukaan (https://findikaattori.fi/fi/90) vuonna 2017 tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot nousivat ensimmäisen kerran vuoden 2011 jälkeen. Kasvua oli niin julkisella sektorilla (8 %) kuin yrityksissä (3 %) ja korkeakoulusektorillakin (5 %).

Ruoka-alan tutkimusrahoituksen osuus pieni
Suomessa ruokajärjestelmän tutkimukseen, kehittämiseen ja innovaatioihin käytetty julkinen rahoitus on ollut vuosina 2011−2016 yhteensä noin 162 miljoonaa euroa, jolla on rahoitettu lähes 930 hanketta. Alkutuotanto ja elintarvikkeet -osien rahoitukset ovat olleet suurimmat (alkutuotanto 32 % ja elintarvikkeet 46 %), muiden osuudet selvästi pienemmät. Tutkimusaloista Innovaatiot ja yhteistyö -osuus kokonaisrahoituksesta on ollut 50 prosenttia, seuraavina Ravitsemus ja terveys sekä Ilmasto ja kestävyys, joiden molempien osuus on ollut 21 prosenttia (taulukko1−2, kuva 1). Kuvissa 2 ja 3 on kuvattu rahoituksen jakautuminen ruokajärjestelmän osittain ja aloittain.
Ruokajärjestelmän rahoitus on vaihdellut vuosien 2011 ja 2016 aikana noin 20 ja 37 miljoonan euron välillä (kuva 4). Keskimäärin vuosittainen panostus on ollut 27 miljoonan euron tasoa. Erityisen suuria rahoitustason heilahduksia on ollut alkutuotannon tutkimuksessa, jossa erot ovat olleet jopa kolminkertaisia noin kuudesta lähes 20 miljoonaa euroon, sekä jätevirtojen tutkimuksessa, jossa erot ovat olleet rahallisesti pienempiä, mutta silti yli 20-kertaisia. Trendi on näkynyt myös aluerahoittajien panostuksissa. EU:n rahoituskauden vaihtuminen (uusi kausi 2014−2020) näkyy selvästi rahoituksessa.
Tekes (nyk. Business Finland) on ollut selvästi suurin ruokajärjestelmän rahoittaja: sen osuus on lähes 51 prosenttia kokonaisrahoituksesta. Maaseutuviraston osuus on noin 19 prosenttia ja Suomen Akatemian vajaat 14 prosenttia. Ministeriöistä suurin rahoittaja on ollut maa- ja metsätalousnimisteriö noin 12 prosentin osuudella. Muiden rahoittajien osuudet ovat olleet selvästi pienempiä.
Suomen suurimpien tutkimusrahoittajien eli Tekesin ja Suomen Akatemian rahoitus ruokajärjestelmään on ollut masentavan pieni kaikesta tutkimusrahoituksesta: Tekes käytti vuosien 2011−2016 välisenä aikana alle kolme prosenttia ja Suomen Akatemia vain noin prosentin hankerahoituksestaan ruokajärjestelmän tutkimushankkeisiin.

Rahoitus vaihtelee EU-maiden kesken
EU:n Jäsenmaissa tehdyn selvityksessä on kvalitatiivinen osuus, jossa on kartoitettu, millaisia ruokaan liittyviä politiikka- ja strategiadokumentteja jäsenmailla on, onko kansallista biotalousstrategiaa, ja millaisia ovat kansallinen tutkimusrahoitus, tutkimuspolitiikka ja -ohjelmat.
Vastauksia saatiin 17 maasta. Kaikilla vastanneilla mailla on maatalouspolitiikka, mutta ruoka- ja ravitsemusturvan huomioiva terveyspolitiikka vain 13 vastanneella maalla ja ruoka- ja ravitsemusturvan huomioiva ilmastopolitiikka 14 maalla. Monet dokumentit ovat maan omalla kielellä, ja englanninkielistä materiaalia ei ole saatavilla. Lisäksi selvityksessä on jouduttu pohtimaan, miten vastauksia saadaan yhteismitallisiksi.
Kvantitatiivisen osuuden ensi vaiheen kyselyyn ehti mukaan 11 maata: Suomen lisäksi mukana olivat Belgia, Espanja, Irlanti, Itävalta, Liettua, Romania, Ruotsi, Tanska, Unkari ja Viro. Muut työryhmässä mukana olevat maat vielä keräävät tuloksiaan niin, että vuoden 2019 alkupuolella saadaan laajempi kuva.
Vaihtelu eri maiden kokonaisrahoituksen välillä on suurta. Painotukset eroavat niin ruokajärjestelmän osien kuin tutkimusalojen välillä. Lisäksi eri maiden jaottelut eivät kaikista yrityksistä huolimatta menneet samalla tavoin. Esimerkiksi Suomi oli kartoituksen ensimmäinen pilottimaa. Suomen vastauksissa elintarviketurvallisuutta ei ole jaoteltu erikseen, joten se ei nouse esille samoin kuin toisilla mailla.
Useimmiten alkutuotanto on suurin rahoituksen saaja kaikista ruokajärjestelmän osioista, mutta Suomessa prosessointi nousee suurimmaksi. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että Tanska käytti ruokajärjestelmän tutkimusrahoittamiseen yhdessä vuodessa (2014) jonkin verran enemmän (noin 176 miljoonaa euroa) kuin Suomi kuudessa vuodessa! Tämä näkyykin muun muassa siinä, miten suuri ruoka-alan viejämaa Tanska on Suomeen verrattuna. Sen sijaan Ruotsin rahoitus ei suuresti poikkea suomalaisesta.

Artikkeli perustuu Luonnonvarakeskuksen selvitykseen Ruokajärjestelmän tutkimukseen, kehittämiseen ja innovaatioihin käytetty rahoitus ja sen jakautuminen ruokajärjestelmän eri osiin Suomessa, jonka Luke teki vuonna 2017.

*****************************
Ruokajärjestelmän tutkimus- ja kehittämisrahoitus Suomessa 2011−2016

Luonnonvarakeskus (Luke) selvitti maa- ja metsätalousministeriön pyynnöstä vuosien 2011−2016 ruokajärjestelmän kansallisen tutkimusrahoituksen suuruuden ja jakauman järjestelmän eri osille. Työn taustalla oli maataloustutkimuksen pysyvän komitean SCAR:n (Standing Committee on Agricultural Research) strategisen Food Systems -työryhmän alkuun panema selvitys eri maiden ruokajärjestelmän t&k-rahoituksesta.
Selvitystä varten kerättiin julkisia rahoitustietoja Tekesiltä (nyk. Business Finland), Suomen Akatemialta mukaan lukien Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamat hankkeet, maa- ja metsätalous-, sosiaali- ja terveys- sekä ympäristöministeriöltä, aluerahoittajilta (ELY-keskukset, Maaseutuvirasto, Euroopan aluekehitysrahasto EAKR ja Euroopan sosiaalirahasto ESR), Raision tutkimussäätiöltä ja Sitralta.
Hankkeet on jaoteltu ruokajärjestelmän eri osiin: alkutuotanto, elintarviketeollisuus/ prosessointi/elintarvikkeiden laatu, pakkaus, logistiikka, jakelu (kauppa), kuluttajat ja jätevirrat mukaan lukien ruokahävikki. Ruokajärjestelmän hankkeet on jaoteltu myös tutkimusaloittain, jotka ovat: ravitsemus ja terveys, innovaatiot ja yhteistyö, ilmasto ja kestävyys sekä kiertotalous ja resurssitehokkuus. Taulukoissa ja kuvissa elintarviketeollisuus/prosessointi/laatu ym. ovat nimellä elintarvikkeet.
Hankkeiden luokittelu ruokajärjestelmän eri osiin ja tutkimusaloihin ei ollut kaikkien hankkeiden kohdalla helppoa, sillä etenkin suuret hankkeet kattavat monta ruokajärjestelmän osaa. Useissa aluekehityksen hankkeissa taas oli tavoitteena useamman ruokaketjun osa-alueen kehittäminen. Nämä hankkeet on luokiteltu pääasiassa elintarvikeosioon. Osa hankkeista on jäänyt myös luokittelematta. Hankkeet on luokiteltu rahoituspäätösvuoden mukaan.
Selvitys on luettavissa SCAR:n sivuilta osoitteessa https://scar-europe.org/index.php/food-main-actions/mapping
******************
Kommentti:
Suomen ruokajärjestelmän t&k -rahoitus näivettyy ilman muutoksia

Suomen ruokajärjestelmän t&k -rahoitus on ollut varsin pientä, kun verrataan sen osuutta suurten tutkimusrahoittajien kokonaisrahoitukseen. Rahoitus on ollut vähäistä myös siihen nähden, että ruokajärjestelmä tuottaa tällä hetkellä Suomen kansantalouteen yhdeksän prosenttia arvonlisäyksestä, maksaa noin kymmenen prosenttia kaikista veroista ja veroluonteisista maksuista ja on merkittävä investoija. Suomalainen elintarviketeollisuus nojaa vahvasti kotimaiseen raaka-aineeseen, ja ruokajärjestelmä työllistää noin 340 000 henkilöä (13 % maan työllisistä).
Tutkimus- ja kehittämisrahoitus parantaa kilpailukykyä ja Suomen kansantaloutta muun muassa kauppatasapainoa kohentamalla. Tällä hetkellä ruokaketjuun liittyvä tuonti on paljon vientiä suurempaa. Vuonna 2017 Suomen elintarvikeviennin arvo oli 1,621 miljardia euroa ja elintarviketuonti 4,688 miljardia euroa.
Suomessa on potentiaalia nykyistä suurempaan vientiin, etenkin kun vertaa tilannetta esimerkiksi Ruotsiin tai Tanskaan. Kansainvälistyvä kauppa ja digitalisaatio muuttavat perinteisiä malleja, ja kuluttajalle moni tuote on parin klikkauksen päässä. Suomen ruokajärjestelmän pitäisi pysyä mukana tässä kilpailussa, ja siihen tarvitaan t&k -panostuksia.

Ruotsin malli Suomeen?
Ruokajärjestelmässä tarvitaan monenlaista t&k -rahoitusta perustutkimuksellisesta omaan tuotekehitykseen asti. Mitä soveltavampiin hankkeisiin mennään, sitä enemmän pitäisi mukaan saada myös elinkeinoa. Koska kestävän ruuantuotannon ongelmat ovat hyvin moninaisia, tarvitaan myös monitieteistä tutkimusta, johon tarvitaan mukaan ”perinteisten” alan tutkijoiden lisäksi muiden alojen osaajia.
Kuinka tällaisia monitieteisiä hankkeita voisi rahoittaa, kun ne putoavat herkästi eri sektoreiden väleihin? Voisiko Suomeen sopia Ruotsin malli, jossa elinkeinolta kerätään pientä rahoitusta, ja sitä kautta saadaan alalle t&k-rahoitusta?
Ruotsissa myös valtio tukee tätä elinkeinolta kerättyä ruokajärjestelmätutkimusrahoitusta omalla osuudellaan. Näin on saatu koottua jopa kymmenen miljoonan euron potti, jonka jakamisessa elinkeino on mukana. Hankehakemukset osoitetaan Ruotsissa Stiftelsen Lantbruksforskning -säätiölle. Rahoittajat valitsevat aiehakemuksista ne, jotka vaikuttavat lupaavimmilta ruokajärjestelmän kannalta. Jatkoon päässeistä hankkeista tehdään varsinaiset hankehakemukset, joista valitaan parhaat. Näin varmistetaan sekä hankkeiden merkityksellisyys ja käyttökelpoisuus että taso.
Tällä hetkellä Suomen soveltavammassa rahoituksessa, esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön t&k rahoituksessa vaaditaan, että yritykset ovat mukana rahoittajana. Ruotsin mallin mukaisella järjestelyllä yritykset ovat jo antaneet panostuksensa. Tämän rahoitusjärjestelmän luominen voi tulla ajankohtaiseksi hyvinkin pian, sillä maa- ja metsätalousministeriön ruokajärjestelmään suuntaama rahoitus (noin 12 % koko ruokajärjestelmän rahoituksesta) voi vähentyä hyvinkin radikaalisti, jos Maatilatalouden kehittämisrahasto Makeran pääoma vähenee nykyistä tahtia. Silloin nykyisenkaltainen, nimenomaan käytäntöön suuntaava t&k rahoitus pienenee entisestään, mikä varmasti vaikeuttaa alan kehittämistä.
Kestävän ruokajärjestelmän kehittäminen ja ruoka-alaan liittyvien innovaatioiden ja työpaikkojen täysimääräinen hyödyntäminen vaativat tuekseen tutkimusta. Tutkimus- ja kehittämispanostusten tulee olla laaja-alaisia ja kattaa koko ruokajärjestelmä. Laaja-alaiseen lähestymiseen tarvitaan yhteiskunnan monien toimijoiden panosta ja kaikkien hallinnonalojen yhteistyötä.

Suvi Ryynänen
Minna Huttunen
******************************
Mikä on SCAR ja Food Systems?

SCAR (Standing Committee on Agricultural Research) on EU:n pysyvä maataloustutkimuksen komitea, jonka tehtäväkenttä on nykyisin laajentunut kattamaan käytännöllisesti katsoen koko biotalouden sektorit.
Komissio kuuntelee SCAR:n kantoja erityisesti kaikissa biotalouden tutkimukseen liittyvissä asioissa, mutta myös mm. komission biotalousstrategian päivityksessä.
SCAR:n työ näkyy parhaiten tulevaisuuskatsauksissa sekä erilaisten työryhmien kautta. Yksi strategisista työryhmistä on Food Systems, jossa on mukana 21 EU:n tutkimusalueen maata.

Lisätietoja:
https://scar-europe.org/
https://mmm.fi/tutkimus/scar-suomi